Vihaan tätä ja silti osa minusta ymmärtää miksi olen mikä olen. Minä haluaisin luovuttaa ja silti osa minusta on tyytyväinen elämäämme ja kokee tämän taistelun arvoiseksi. Itseviha usein kaverina. Pikkuasiat nostavat minussa valtavat ristiriidat ja sisäisen taistelun pintaan.
Minulla oli viikonloppuna töitä, erilaista mitä yleensä. Pelkäsin ja ahdistelin koko viikon etukäteen ja haukuin itseäni siitä. Vihaan tuota panikoivaa puolta minussa. Vittu kyllä mä tajuun, ettei mulla nyt oo mitään hätää. Että olen aikuinen ja mun pitäisi osata toimia kaikissa tilanteissa järkevästi. Mutta silti en saa panikoivaa puolta itsessäni hiljaiseksi. Se lietsoontuu kaikesta.
No miten meni, kai ihan ok. Olin koko ajan varuillani. Pidin itseäni kasassa. Ylivireänä hallitsin ahdistukset. Rauhoittelin pientä minussa, jolle yksi tyyppi olis ollu kiva ja se ois sen tahtonut lähelle syliin. Rauhoittelin vihaavaa minussa, joka olisi tahtonut yhdelle sanoa et ota nyt ittees niskasta kiinni ja olis halunnu tuupata sen alas portaista ihan vaan vittuuksissaan. Yksi minussa oli kade itseensä tyytyväiselle mummelille, joka koki olevansa hyvässä kunnossa. Joku minua ahdistui hoitotoimissa avustuksesta, vaikka ihmistä kaikki kohtelivat kunnioittavasti. Mä vihaan omaa kyvyttömyyttäni olla rauhassa itseni kanssa. Ulkoisesti kaikki hyvin. Sisällä hirveä viha ja kaaos. En vaan tahdo pakottaa itseäni sietämään tuota pelkoani ja panikointiani. En jaksa rauhoitella itseäni etu ja jälkikäteen. Tärinät painopeiton alla ei ole normaalin ihmisen tapa toipua työstään, vai onko?
Ensi viikolla pitäisi käydä lääkärin luona puhumassa terapian jatkomahdollisuuksista. Pitäisi kertoa miksi tartten välillä rauhoittavia. Nytkään en siis niitä tarttenut, joten ihan turhaan edes pyysin reseptin uusintaa. Mitä mä lekurille muka sanon? Mikä mua vaivaa? Mähän käyn töissä? Mähän oon ihan fine? Mä vaan hajoilen jatkuvasti. Tipun pikkujutuista ja tappelen itteni kanssa, mutta mitä välii sillä on? Ja kuitenkin mähän oon ihan tyytyväinen elämääni. Vai olenko? Joku mussa on. Joku ei.
Mä vuodan edelleen, kohta kuukauden liki koko ajan jonkunlaista vuotoa ja mä luulen et tää on psykosomaattista. Näin kävi viimeksikin kun menin terapiassa tonne varhaisempiin muistoihin. Jotenkin ajattelen että ehkä tääkin on puhdistavaa. Tai haluan ajatella niin. Kai mun pitää pakottaa ittenu lekuriin tästäkin syystä, jos ei kohta lopu. Nyt jo vedän rautaa, kun ei toi jatkuva vuoto varmaan noille arvoille hyväksi ole.
Avainsanat: ahdistus, kehollisuus, muistot, työminä
Taas huomasin sulkevani itseäni tunteitani ulkopuolelleni. Kun ei ole terapiaa valun aiempiin toimintamalleihini ja ahdistus kasvaa samantien. Kadotan sen orastava tietoisuuden siitä mitä minä haluan. Hävitän tunteet siitä miltä minusta tuntuu. Miellytän ja turhaudun ja väsyn.
No jotakin hyvääkin. Mun suojat ei enää pidä. Mun vittuilija tuli tervehtimään miestäni. Täysin puskista kiukku meni yli ja huomasin pomppivani tasajalkaa huutaen vittua miehelleni. Häpeä hälveni kun se pyysi anteeksi käytöstään ja sanoi tunteneensa kuinka olisin ollut pikkutyttö, joka oikein kiukkuna uhmaa, mutta tuo kiukku ei muuta kuin hymyilytä. Mua ei toi kommentti enää hymyilyttänyt itketti ja hävetti vain. Mutta kai tuo on hyväkin, että uskallan kotonakin olla kaikkea mitä olen?
Rohkea olin pakonsanelemana tänään. Olen stressannut syksyä kohta puoli vuotta. Siis kelan terapian loppua. En ole halunnut julkiselle puolelle, mutta mulla ei ole vaihtoehtoa. No ens viikonloppuna töissä päivystän ja se on yksi paniikin aihe. Tajusin, että mulla on pamit loppu enkä enää ehdi saada aikaa mun psykiatrille reseptin uusimista varten, joten soitin sitten työterveyslääkärille ja sain kakistettua, että tarttisin ton reseptin, se sit sano, et olis hyvä käydä jotta sais jatkossakin uusittua reseptin sitä kautta. No sain ensi viikolle ajan ja kerroin jo puhelimessa että kelan kuntoutus on päättymässä, joten kuntoutussuunnitelmakin pitäisi uusia. Apua. Järkky vitutus ja häpeä. Mä en haluu puhuu mun asiosta kellekään. Mä en vittu haluu viedä mun papruja sille. Mä en haluu nöyryyttää itseäni yhtään lisää. Mä en tahdo että kukaan tietää mun paskoista mun töissä. Mun työpari ja pomo tietää. Se riittää. Mä en vittu tahdo mennä tonne vitun psyk polille. En tahdo. Miks tää tyhmä systeemi pakottaa mut vaihtaa lääkäriä vaan siks että tyhmä kela ei myössä kun max 3 vuotta terapiaa. Joo voi myöntää harkinnanvaraista. Vittu. Mä en haluu hakee sieltä mitään. Mut en pärjää jos terapia päättyy kun seinään. Vittu. Mä vihaan taas kaikkea.
Avainsanat: lääkkeet, Rohkeus, terapiajatkot
On tää tosi näppärää, miten kroppani kertoo, et nyt on aika huilia. Olen vetänyt itseäni taas ihan ylikierroksille. Olen uponnut tunteisiin ja yrittänyt paeta paskaa oloani sitten liikkumalla ja turruttamalla itseäni kiireellä. Entisessä työpaikassa tämä romahdus tuli loman alkaessa, työpaikan ilmapiiri oli henkisesti kuormittavampi. Nyt tämä iskikin vasta loman jälkeen. Lomalla pelkäsin antaa tunteille täysillä tilaa. En voinut kotona saada tukea. En voinut tuntea. Terapeuttikin jäi lomalle niin sinnittelin. Nyt töissä tavallaan ”rentoudun” saan pään irti paskoista ”oikeammin” ja sitten keho stoppaa. En tahdo jäädä saikulle. En halua jäädä kotiin, mutta koko viikko töissä sinnittelen ja kotona ilta menee viltin alla. Päätä ja joka niveltä särkee. Jaksan vain nukkua tai tuijottaa telkkua tai kännyä. En pese pyykkejä, en siivoa, en käy kaupassa, en käytä koiraa, en juuri puhu. Menen säästöliekille ja mies tekee kaiken ja valittaa. Tunnen itseni paskaksi, enkä silti jää pois töistä, sielläkin väsyttää, mutta siellä tunnen itseni arvokkaaksi, tärkeäksi. Siellä osaan päästä hetkiksi iloiseen minään. Tiedän, että tämäkin menee ohi, tämmöinen aavistus flunssainen kipuilu ei ole vakavaa. Tämä on stressin laukeamista. Minun on pakko myös pysähtyä ja huilata. Minun on pakko antaa itselleni lupa vain olla ja itkeä tuota pienen minussa kipua ulos. Onneksi ensi viikolla taas terapia. Pääsen hetkeksi olemaan kaikkea mitä olen. Pelottaa syksy aivan järkyttävästi. Jos kaksi viikkoa lomaa saa mut näin sekasin, miten selviän kun Kelan tuki päättyy? En tahdo julkselle puolelle puhumaan kellekään itsestäni, ongelmistani. En kaipaa lisänöyryytystä. Mähän oon niin helvetin pärjäävä ja fiksu ja purteä ja tasapainoisen oloinen mun arkiminässäni. Miten saan kerrottua mitä tämä elämäni kaaos pahimmillaan on, kun en saa tuommoisissa tilanteissa kiinni tunteistani? Miten kukaan uskoo mun pahaa oloa, kun hymyillen selitän miksi olen käynyt terapiassa viimeiset kolme vuotta? Voiko tuota kautta edes saada jatkoa? Olisiko tuo käynti täysin turha? Vittu. En tahdo.
Avainsanat: kipu, pelko, tunteminen, väsymys
Kaipaan jotakin. En edes tiedä mitä se jokin on. Se on yhteys toiseen ihmiseen. Yhteys itseeni. Se on rakkaus ja tyytyväisyys, tunne, että olen tärkeä ja arvokas tämmöisenä sekamelskana. Että edes joku pystyy hyväksymään kaiken minussa ilman, että joudun jonkin osan itsestäni häivyttämään, piilottamaan. Sulkemaan pois itseltänikin. Erottelen itseäni edelleen. Lokeroin. Muutan. Muutun tilanteiden ja ihmisten mukana. En ole pysyvä yhtenäinen persoonallisuus. Olen jotakin, mikä muovautuu jatkuvasti uudelleen. Sopeutuu kyllä tilanteisiin loistavasti, mutta ei ole ehyt. Ei kokonainen. Ei yhtenäinen ja jää siksi sisäisesti yksin. Tunnen ulkopuolisuutta, mutta en päästä ketään oikeasti lähelle. Näytän ihmisille eri yhdistelmiä itsestäni. Kaikki on minua, mutta mikään ei ole minä. En ole kellekään olemassa kaikkena mitä koen olevani, aina jätän jotakin piiloon. Suojaan itseäni hylkäämiseltä, kun voin aina ajatella, ettei tuo edes tuntenut minua. Petaan itselleni yksinäistä elämää ihmisten keskellä. Olen sosiaalinen ja silti eristäytynyt muista. En anna kenenkään koskettaa, ettei minua satu. En oikeasti anna itseni kiintyä, etten pety. Vedän nopeasti muurit eteen ja hyppään johonkin eri rooliin. Ja olen tyytyväinen, mutta yksinäinen. Olen tyytymätön, mutta ihmisten mielestä onnellisen tasapainoinen. Annan itsestäni muille, mutten uskalla toivoa mitään takaisin. En koe ansaitsevani hyvää. En koe muilta voivani saada vastaan hyvää. En luota ihmisten pyyteettömyyteen. En usko kauniisiin sanoihin, vaikka itse voin niin tuntea ajatella ja toiselle vilpittömästi sanoa. Olen vankina omassa epäluottamuksessani. Olen pelkojeni orja, vaikka leikin vapaana lentävää lintua. Olen juoksuhiekassa paikoillaan tarpova ihminen, jolle on heitetty köysi, mutta itsepäisyydessäni en voi siihen tarttua, kun minun pitää mielestäni selvitä yksin. Itken itseni uneen, vaikka minulla on miljoonia syitä hymyillä. Näen kauneutta ympärilläni, ja silti roska silmässä estää minua todella nauttimasta kuvista. Olen tarvitsevuuteni kieltävänä kehää kiertävä jouksupyörässä itsensä uuvuttava hiirulainen. Kuvittelen nauttivani yksinäisyydestä, vaikka kaipaan kainaloon. Kaipaan hyväksyttynä lähelle, pieni minussa tarvitsisi tuota enemmän kuin voin ikinä antaa itseni myöntää.
Avainsanat: itsepetos, kaipuu, kieltäminen, läheisyys, pakeneminen
Kunpa olisikin vain silmät jotka valuvat. Mulla oli just menkat ja nyt taas tulee verta. Tiedän, että kaiken pitäis olla kunnossa ja näin on käynyt ennenkin, kun käyn läpi näitä paska kokemuksiani alan vuotaa kesken kierron. En kyllä ymmärrä tätä, vaikka tiedän muitakin joilla keho toimii näin. Miten voi olla näin psykofyysinen kokonaisuus? Miten vitussa tämä traumojen läpikäynti saa mun kehonkin elämään näin mukana? Mä en vaan käsitä. Voiko oikeesti joku vitun stressi ja ahdistus saada mun hormonitoiminnankin näin sekasin. Mä saan kiinni ”muisti/ mielikuvista” tää kaikki paska yhdistyy tonne lapsuuteen, mutta en ymmärrä, miten mun kehovoi toimia näin. Eihän pelkkä pää voi saada koko kroppaa toimimaan ja reagoimaan näin. Ahdistaa jo ilman tätäkin kiitettävästi. Millä mä saan pääni taas kasaan, kun kroppakaan ei pysy rytmissään vaan elää mukana? Miten oikeesti voin vuotaa uudestaan näin pian? Enkä ole ollut raskaans, eli ei ole keskenmeno, en ole ollut lähelläkään miestäni pitkiin aikoihin. En ole sietänyt kosketusta, joten sekin on poissuljettu. Järkeilyllä yritän löytää tähänkin nyt jotain tolkkua ja pikkuiset minussa panikoi. Niille tää on tuskaa ja tästä ei sais puhuu kellekään. Ei saa kertoa et sattuu tonne. Aikuisempana yritän miettiä pitääkö mennä lääkäriin. En tahtoisi, en ainakaan vielä kun luulen tämän olevan psykosomaattista, vaikka järkeni ei ymmärrä, miten tämä oikeasti on mahdollista.
Lomalla olo on vaikeaa muutenkin. On ikävä terapiaan. Ikävä tuntemsan turvallisesti. Kotona meinaan kadottaa itseni. Miellytän. Alan toimia toisen odotusten mukaisesti, enkä enää tunnekaan mikä on minua ja minun toiveitani ja tunteitani. Innostun kyllä kaikesta ja samalla turhaudun. En voi tehdä asioita mistä itse tykkään. Tai voin osia, mutta jotkut ei käy. Voiko kukaan oikeesti innostuu kaikesta mistä minä? Antaa mun olla tätä kaikkea ja silti pitää musta? Mä haluisin taidenäyttelyyn ja huvipuistoon, rock konsertiin ja klassiseen balettinäytökseen, shoppailemaan suurkaupunkeihin ja luonnon rauhaan telttailemaan, parkkouraamaan ja joogaamaan, asumaan luostariin ja avustustöihin afrikkaan, lentämään ja vsan lukemaan kirjaa laiturin nokkaan. Tahdon kaikkea ja en mitään. Tahdon löytää rauhan itsestäni enkä tiedä kuinka. Olen hukassa itsessäni ja tunteissani jälleen kerran ja silti tunnen olevani kuitenkin järjissänikin. Pöö tämän pään kanssa eläminen on rankkaa. Ja samalla mielenkiintoistakin jonkun minussa mielestä.
Avainsanat: ihmettely, Kehonreaktiot, monipuolisuus
Tällaisessa pikkusen ylivireässä johonkin voikkatyttöön minussa ajoittuvassa olossa olen nyt ylittänyt itseäni oikein urakalla. Teholiikkumiskuuri käynnissä, pakoa tunteista. Halu rikkoa itsensä sallitusti. Halua voittaa pelkoja ja halua hallita tätä paska kroppaa täydellisemmin.
Boulderoitu luonnossa, harjoiteltu etuperin volttia trampalla ja altaassa. Koitettu takaperin volttia altaaseen. Hypätty 3 metristä hiekalle ja 5 metristä altaaseen, vedetty elämäni eka leuka. Joka lihasjumissa ja samalla tyytymätön olo. Vaikka miten oppisin hallitsemaan kehoani ei se poista tätä likaisuuden tunnetta. Teinityttö minussa voitti SM-kultaa joukkuekisoissa ja silti muistan pettymyksen, kun suoritus ei ollut täydellinen. Lapsenakin kompensoin tätä kelpaamattomuuden tunnettani niin harkoissa kuin koulussakin pyrkimällä ylittämään itseäni ja loppujen lopuksi vain turhauduin lisää. Ei tämäkään korvaa sitä hyväksytyksi itsensä tuntemisen tunnetta, jota pikkuinen minussa kaipaa. Ei ”menestys” harrastuksissa tai töissä täytä tätä aukkoa, joka vanhempieni olisi kuulunut täyttää. Voiko tämän jotenkin fiksata? Voinko koskaan tuntea itseäni arvokkaaksi tämmöisenä kuin olen? Voinko oppia hyväksymään itseni ja tuntea itseni puhtaaksi?
Avainsanat: arvottomuus, Itsehyväksyntä, kaipuu, pskenemists, Turrutusta
Oloni vaihtelee. Terapeutti jäi lomalle, juuri kun olisi kenties kyennyt puhumaankin tuntemisen lisäksi. Mutta nyt tämäkin tuntuu ok:lta. Tarvitsen breikin. Taukoa käsittelystä. Tuntuu liikaa ja koen, että minun pitää nyt rauhoittua. Antaa itselleni aikaa toipua tunnevyörystä. Tunnen aikuisen tasolla surua pikkuisten minussa puolesta. Ymmärrän, miksi osa minua niin kovin tahtoi uskoa tuosta naapuristakin hyvää. Tajuan, miksi minä halusin rakastaa häntä ja nähdä hänet hyvänä? Pikkuinen minussa janosi tunnetta, että on tärkeä. Että siitä välitetään. Ei se ole pahuutta, vaikka joku minussa niin kokee. Pikkuinen oli oppinut miellyttämään tietyillä tavoilla. En tiedä olisiko naspuri toiminut niin kuin toimi, jos en olisi ollut ”aloitteellinen” jo valmiiksi rikottu, mutta oliko se pienen minussa vika? Voisinko antaa itselleni anteeksi? Olin lapsi, mutten tajua sitä. Minä aikuisena ynmärrän, miten sairaasti pieni mieleni on kokemuksensa ajatellut, mutta tunnetasoilla tämä kaikki on vaikeampaa ymmärtää. Pieni minussa tuntee itsensä pahaksi vaikka järki sanoo mitä. Pieni ei ymmärrä, sen mielestä sen rakkaus teki aikuisista pahoja.
Perheeni on kieroutunut. Koko kuviomme ja suhteemme ovat täysin epänormaaleja. Ei ole vanhemmat ja lapsi. Oli dominoiva isäntä ja tämän alistuva emäntä ja miellyttäjä pikkuemäntä varalla. En usko, että meijän äijä ymmärsi, että olin lapsi. En tunne, että hän halusi lasta. Halusi olla lapsen kanssa niin. Tehdä lapselle niin. Hänelle hänen tarpeensa olivat etusijalla ja kun äitistä ei ollut siihen, minä kelpasin. Hän tajusi että meni yli. Hän tajusi, ja vaihtoi toimintatapaa. Hänelle riitti sen koommin perushommat pikkukätösilläni. Ei se ollut mitään ihmeellistä tai niin pahaa. Se oli harvoin, vain kun oli juonut ja äiti ei pystynyt. Äiti jotenkin tiesi. Yritti suojellakin. Mun piti mennä ulos jos äiti lähti jonnekin tai mennä mukaan. Ei ollut hyvä mennä lähelle. Tai niin koin ja tunsin. Valokuvissakin näen tuon. Äiti välissä suojaamassa. Se yritti omalla tavallaan. Se voi huonosti ehkä osin siksi. En voi tietää, mutta tunnen niin.
Naapuri oli erilainen, se välitti se piti lähellä. Se pyysi syliin. Minä välitin siitä. Pikkuinen minä tykkäsin siitä ihmisestä ihan hirvesti. Se oli mulle tärkeä. Mä halusin olla sille tärkeä. Mä halusin olla sen prinsessa. Mä halusin, sen luokse yhä uudestaan, vaikka me tehtiin tyhmiä juttuja. Pieni minussa jollain lailla kaipaakin tuota ihmistä. Se teki väärin, mutta mä tarvitsin tunnetta, että musta tykätään. Tarvitsen sitä edelleen. Joku mussa tarvitsee tunnetta, että mä voin olla sylissä, eikä siinä ole mitään pahaa. Ei mitään väärää. Mä tarvitsen tunnetta, että muhun voi koskea turvallisesti. Tarvitsen halua. Tarvitsen läheisyyttä, oikeaa vanhemmoivaa läheisyyttä.
Vitut,joku mussa kiukkuaa heti vastaan. En mä vittu mitään kaipaa en saatana tartte mitään lässypaska sylejä. Mä en tarvi mitään. En ketään. Mä en kaipaa mitään. Mä pärjään ite. Oon aina pärjänny. Mä en tykkääistää. En oo ikinä tykänny. Mä vihaan kaikkia. Mä vihaan noita saatanan pikkuisia mussa. Mä vihaan vitun prinsessaa, se on saatanan huomioihuora jonka vuoksi tuo vitun toinen paska leikki meillä. Mulla ei ole mirään tarpeita mihinkään. Mä en tartte yhtään mitään.
Ulkopuolisena pystyn seuraamaan mieleni poukkoilua suht rauhassa, tuo kiukkuilu on ihan suloista torjuntaa. Vitut. Ja tuonkin takana on hirveästi kipua ja tarvitsevuutta, eipäs ole. Vittu. Mä tartte yhtään mitään. Saatana.
Pikkuisissa minussa on hirveästi kaipuuta, niille kaikki pienikin hyvä oli enemmän kuin mitä ne olivat saaneet. Ne eivät osaa vihata. Eivät tunne pahaa. Tai ei ainakaan tuo kaipaava osa. Niillä ei ymmärrys riitä minkään tuosta käsittelyyn. Ne ei vaan ymmärrä. Jollain tasolla hahmotan tätä kaikkea selkeämmin. Ja samalla kuitenkaan en. Nyt olen irti tunnetasoista, ja kykenen miettimään mitä tämä kaikki on ollut, ja silti en tajua. Tiedän, mutten tiedosta. Ymmärrän ja en kuitenkaan ymmärrä. Kaikki on selkeää vaikka tuntuukin kuin katsoisin elämääni lasiseinän takaa. Seinän, joka eristää tunteet. Osa minusta tahtoo kieltää tuon kuvan, muttei enää pysty. Kaikki loksahtelevat paikoilleen. Enkä tahdo. En tahdo.
Avainsanat: kokonaisuus, muistot, pikkuiset, tunteet, tunteettomuus
Nyt tuntuu. Tuntuu ihan helvetisti. Ihan saatanan pahalta. Silti kokonaisempi olo. Kielto ja vastaan vääntö on hellittänyt ja nyt tekee vaan mieli huutaa. Koko vitum tyhmä kroppa tuntee. Olo on melko rajaton, tässä vitun paska olossa ei mitkään lässy turvapesät auta paskan vertaa. Tekus mieli heittää saatanan traumaperäisen stressihäiriön vakauttamiskirjalla vesilintua. Vitun kaikki saatanan lässypaska vakautukset on ihan perseestä. Ei niistä oo mitään apua kun oikeesti tuntuu. Vittu kun koko saatanan keho kouristelee ja tärisen ja palelen ja haluun tuntee itteni. Lattia ja kova nurkkaus antaa ees jotain kuvaa omista rajoista. Pehmoturva pesät toimii surullisissa oloissa. Ne antaa turvaa, kun pelottaa, mutta kun mennään tunnetasolla vittu tänne saatanan kipuun niin ne on yhtä tyhjän kanssa. Ne on tota vitun terapeutti paskaa. Tunne siinä nyt vähän nätisti kippurassa peiton alla. Vittu kun tuntuu paskalta silloin paras on huutaa tai ulista tai mitä vitun ihme örinää tuo nyt onkaan. Ei ainakaan mitään vitun normaalia ja kaunista. Silloin on paras antaa saatana kehon kouristella tuskaansa pois lattialla nurkassa. Kylmä kova pinta rajaa. Se herättää. Se auttaa. Se pitää tolkuissa.
Tätä siis mun terapiassa. Tätä kotona. Tämä on mulle normaalia tuntemista. Tämä on se mitä tunsin lapsena. Ei mitään uutta. Ei mitään mistä en selviäisi. Mä olen tolkuissani. Mä tiedostan aikuisen tasolla ettei ole hätää. Ettei kukaan satuta mua nyt. Mä ymmärrän tuon tunteen olevan lapsen tunne minussa. Ja tuo lapsi haluaa vain kuolla. Se luulee kuolevansa. Se toivookin kuolevansa. Se kokee, että se kuoli. Se ei kestänyt tuota kaikkea yhdessä osassa. Minussa on pienet. Ne ovat saman asian eripuolet. Ne tuntevat. Niitä sattuu. Niitä sattui. Niille tehtiin pahaa. Minulle tehtiin pahaa.
Joku minussa aloittaa heti kaunistelun. Eihän se nyt niin paha juttu ollut. Ihan perussettiä. Ne pelästy itekin. Ei se ihan niin toistunut ton paskan kaa. Se oli jatkossa erilainen ainakin silloin pikkuisena. Se tajus itekin että meni yli. Ne yritti estää ettei niin käy uudestaan. Sit oli vasn muita juttuja ennen kun sit naapurin kaa jatkettiin. Ei mulla noissa ole mitään semmosta hurjaa. Joo olin pikkunen mutta ei ton pitäis tuntuu noin pahalta.
Osa musta haluis vaan pois tästä tyhmästä kehosta. Tuntuu kuin olisin lopullisesti pilattu. Kuvottava hirviö. Ei mua voi kukaan koskea. Ei katsoa. Mä en tahdo ikinä olla kenenkään kanssa niin. En vaan tahdo. Muhun ei saa kukaan ikinä enää koskea. Mä vihaan itteeni. Mä vihaan kehoani. Mä vihaan meijän ukkoo, mä vihaan naapurin setää, mä vihaan mun poikakavereita. Mä vihaan jokaikistä äijää joka ikinä on muhun koskenu. Mä vihaan itteeni. Vihaan. Vihaan.
Ja silti tän kaiken tunnepuolten takana on ihan rauhallinen aikuinen minä. Minä joka on irti noista. Joka seurailee sivussa ja rauhoittelee. Minä joka estää minua toimimasta tunteiden mukaan. Minä joka pitää huolta meistä. Lohduttaa pieniä minussa, tarjoaa niille turvapesän. Minä joka antaa kiukun raivota. Antaa tuskan tuntua ja kiemurrella lattialla. Minä joka vakuuttaa terapeutillekin, että kyllä mä pärjään mä en oo osastojakson tarpeessa. Olenko mä? Terapeutti heitti sen ilmaan, mikä suututtaa, sillä tunnen olevani enemmän läsnä itsessäni kuin pitkään aikaan. Mä tunnen ihan saatanasti, mutta mulla on myös ihan rauhallinen olo. Joku ei koko ajan vedä mua erisuuntaan. Hetken jopa hahmotan tätä kokonaisuutta. Mä tiedän ja tunnen mitä minulle on tehty ja tapahtunut. En kestä tätä kauaa. Tämä on helvettiä uudestaan, mutta nyt mussa on läsnä aikuinenkin joka uskoo ja joka lohduttaa. Muistan itseni pikkuisena kun lupasin itselleni, etten unohda. Mä tiedän, etten puhunut höpöjä, vaikka mummo ei ymmärtänyt mitä minulle oli tapahtunut, kun vaan kerroin kuolleeni. Lapsen tunteeni oli se. Ei mulla ollut sanoja. Ei kykyä kertoa mitä se oli. Olin liian pieni.
Mä olen surullinen itseni puolesta. Perheeni puolesta. Meidän kieroutunut perheemme on ollut sairas. On edelleen. Ei ne ole vain pahoja. Ne eivät ole osanneet toimia paremmin, ei oikein. Meidän roolit on olleet ihan sekaisin. Oli isännän emännät, joista toinen kun ei kyennyt, oli toisen vuoro. Kaikki on ollut jatkumoa toisilleen. Naapuriin meni isän korviketta hakemaan pikkutyttö, pikkuminä valmiiksi ”koulutettuna” miellyttämään. Sekin oli mulle alkuun normaalia. En minä tiedä mikä on pahinta. Ei sillä ole väliä. En kykene vielä ymmärtämään tätä kaikkea. Kirjoitan. Sanon, mutten tajua. Tunnen, mutten ymmärrä. Ymmärrän, mutten tunne. En ole vieläkään yhtä tunteideni kanssa. En pysty. Jos olisin ollut en olisi selvinnyt. Minun erillisyydelleni on syynsä. Minä tarvitsen tämän häivytyksen, että kykenen elämään itseni ja näiden paskojen kokemusteni kanssa. Edistyn hitaasti. Tämä on paska prosessi, mutten vaihtaisi tätä pois. Haluan eheytyä. Haluan oppia elämään muutenkin kuin vain selviytyen. Olen ollut selviytyjä koko elämäni. Tahdon olla jotakin muuta. Jotakin oikeampaa. Aidompaa. Tahdon olla kokonaisempi minä.
Avainsanat: dissosiaatio, tunteet, turvapaikat, vakauttinen
I was suprised by my feelings this morning. I was not feeling shame of myself. I did drink last night, but I was able to forgive that to myself. I needed that moment of not feeling a thing. It is sad, my capasity to deal with my emotions is still limited, but I am learning. Slowly. Painfully. I can’t take this all at once. I can’t easen my burden by just tossing everything down at the same time. I can only deal with small amount of pain at the time.
Now I have felt the pain of my own father hurting me. I feel this freezing feeling comes from actually loosing too much blood. I did felt like I was dying. It was my own real tought at that situation. I probably passed out, cause I feel the pain turning into something warm blurred feeling and felt like not wanting to wake up. I think I know. And it hurts like hell. My mom knew it too. She was crying. She also thought I was going to dye. She was begging my father to stop. She did not do anything to actually stop it.
This is what I should learn to live with. How? How can I ever get past this. I was my fathers little maid. He was my first master and I feel totally ruined. I feel disgusting. I feel like I am forever marked as something worthy of nothing. I have been part of something so discusting that I just want to throw up. I hate myself. I feel like I can never be cleaned. I feel so filthy that I just want to rub my skin of with the raiser. I hate my daddy and my mom. I hate them. I hate them. They are sick persons. They should be in jail. And still I know they are my only parent. I feel like I should not tell anyone. These are our family secrets. These do not belong to anyone else to know. No one could ever understand. I love them. They are like children to me. We are mixed together in very unhealthy way. I need to take care of them. They are trying to change. They are crowing. They try to care about me now. They have changed. I am not letting them to be alone with my children, but I do care for them. How sick is this? How sick am I? Should I feel more anger? Can I still care for them?
I feel more in peace within myself, eventhough I feel those shit truly happened to me. I do not need anyone to tell me what to feel. I do not need anyones bity or hatred towards my folks. I do know what they have done to me and how thay have not been able to care for me like ”normal” parents. I do know what they have done was a crime. I was a little child. I could not understand it, I could have been killed be it. They have done wrong to me. Now I am partly of these feelings. I can’t trule get this. I say I do, but I don’t. This is too much for me, even though I say othervise. I feel like I am trying to minimize this event. It was not so bad. I am fine with it. I can’t say it out loud. I can try to write it my dad raped me when I was only 3 years old.
No, it was not bad. It is fine. I am ok. No harm done. Fuck. I hate myself. I fucking hate this shit. I just want to dye. I can’t live with this shit. It did not happen to me. It was not me. And yet I know it us a little me. I know. I hate this. I do not want to know. I can’t take this. I can’t live with this. I do not want to feel this shit. And at the same time some part of me is feeling relieved. No more hiding. No more secrets. It can all be out in the open. Part of me feels strong. I can survive. I will get over this, when I just stop fighting against myself. Against my feelings and against my memories. When I just accept them I could start to recover. I could start to heal. Part part ofe still fight back. No it is not true. It is not me, that little ones is not me. It does not happen to me. I am immune to it. I do not feel it. I am out of it. I am not in my body, and still I can’t convince myself anymore. Parts of me knows, feels this, acceptance is still missing. I can’t force myself. But I do think I am closer than ever.
Avainsanat: Acceptance, childabuse, feelings, hatred, incest, pain
Join taas. Vedin lärvit. Mieheni huomasi, että mulla menee yli, kertoi suoraan naapureille, ettei mulla ole rajaa. Kiva illanvietto lähirannassa, rock tapahtumassa, mulla ei rahaa juurikaan tarkoituksella mukana, mutta naapurit tarjos, ja mä en osaa ( edes halua) sanoa ei. Niillä jatkui salmarit tai oikeammin nyt lakritsikossut naamaan siiderien ja pikku punaviini pullon lisäksi. Nyt pää kivasti jurrissa ja viha mieheni rajausta vastaan, vaikka tiedän et tämä on mun edun mukaista.
Ihanan kamala tyhjä turta olo. Tuttu tunne nuoruudesta. Tätä mä tein joka vitun viikonloppu. Tällä mä nollasin kaikkea paskaa. Kun sietokyky ylittyi vedin lärtsät ja unohdin hetkeksi kaiken, tai oikeammin en välittänyt mistään. Nytkin mua tuli iskemään itseäni vanhempi nainen, kun mieheni lähti etukäteen lapsemme kanssa kotiin. Mieheni ei juo, hän on meistä se kunnollinen. Hän huolehtii itsestään, lapsista ja minustakin, silloin kun en itse kykene. Se on väärin. Olen hänelle kiitollinen, mutta tunnen etten ansaitse häntä. En ansaitse noin hyvää miestä. Minulla on paha olla ja minä ryyppään. Minä en osaa pitää rajaa. Minä kaipasin tätä paskan turrutus oloa nyt ihan helvetisti. Minun kapasiteettini ei vain riitä selvinpäin näitä omia paskojani tuntemaan ja kohtaamaan. Minä olen heikko. Minä en ole oikea selviytyjä. Minä sorrun herkästi, jollain tasolla haluankin sortua. Tämä edes hetkellinem tunnottomuus antaa minulle mahdollisuuden levätä. Vaikka itsevihani kasvaakin.
Juuri nyt en tunne mitään. Olen irti. Olen kivasti kännissä. Ja huomenna vihaan tätä. Vihaan ja häpeän itseäni. Olen luuseri paska.
Avainsanat: helpotus, itsehoito, juominen, Tunnottomuus
En tiedä mikä tämän kaiken nyt sai pintaan. Olen kuin ansaan jäänyt eläin. Olen kietoutunut ansalankoihin ja revin itseäni lisää kun sähisen auttajille. En anna tulla lähelle. En anna kenenkään irroitella noita lankoja, jotka ovat kiertyneet yhä tiukemmalle ympärilleni. Näen kauempaa oman hätäni. Kun vain rauhoittuisin voisin auttaa itseäni. Voisin antaa muiden auttaa. Saisin itseäni vapaaksi ja haavat voisivat alkaa parantua. Minä tiedän taas vahvemmin mitä olen kokenut. Tunsin taas pienen itseni kautta sen kauhua. En pysty puhumaan en kunnolla sanoittamaan, mutta tiedän ( luulen tietäväni) ja ymmärtäväni, mitä tuo tarkoittaa. Se on surullista. Tuntuu valtavan pahalta. Niin aikuisena kuin lapsenakin. Silti osa minusta kieltää. Huutaa vaan vastaan. Ei suostu hyväksymään. Ei vaan pysty antamaan periksi. Tiedän, että oloni helpottuisi, jos tuokin viimein antaisi minun lohduttaa sitä. Antaisi minun aikuisena olla tukenaan. Mutta ei. Tuo on lopen uupunut, mutta silti se räpistelee, edelleen järkeä vastaan. Minä tiedän, minä tunnen, mutta minä kiellän. En vaan suostu kohtaamaan. En myöntämään, että pikkuiselle minulle on tehnyt pahaa, on tehnyt väärin ihminen, jota edelleen tapaan ja hoidan. Minä tiedän mitä hän on tehnyt. Minä tiedän että he molemmat tiesivät. Ja silti minä huolehdin heistä. Minä tuen heitä. Minä autan heitä. He ovat minulle kuin lapsia. Minä välitän heistä.
Minuun sattuu. Joku minussa haluaa vain kuolla. En jaksa huolehtia kotitöistä. Olen lomalla ja vain makaan sohvalla peiton alla. Olen turta. Olen väsynyt. En jaksa käsittää. En kykene ymmärtämään ja silti kaikki on ihan selkeää. Ymmärrän. Tiedän, miten kaikki liittyy toisiinsa. Jokainen palanen sopii yhteen. Ne selittävät toinen toisiaan. Niistä muodostuu selkeä kuva. Vahvana elämäni kuvat ovat silmieni edessä. Näen ne. Ymmärrän. Ja silti en ymmärrä. Joku minussa ei halua ymmärtää. Ei halua nähdä. Katson ja en kuitenkaan näe. Myönnän joo noin tunnen ja silti kiellän ei – ei se saa olla noin. Minun täytyy vain olla sekaisin ja hetken jaksan uskotella itselleni niin ja samalla tiedän, että en ole. En noin. Aikuisella tasolla olen rauhassa. Tiedän, että nyt kaikki on hyvin. Nyt minulla ei ole hätää, vaikka tunnenkin hajoavani. Vaikka minä palelen ja minuun sattuu. Ymmärrän nyt, miksi palenen. Tajuan mihin sekin liittyy. Kehoni muistaa ja elää noita läpi. Tiedän, ettei tuo mitä kehoni tuntee tapahdu juuri nyt. Tiedän, että tämä on päästäni johtuvaa. Tämä menee ohi. Rauhoittelen itseäni. Tarjoan itselleni turvaa. Suren. Kyyneleet vaan valuvat. En välitä. En jaksa estää. Kouristelen ja rauhoitun hetkeksi ja kouristan taas. En kestä. Ja silti tiedän, että kestän. Kehoni antaa paskan tulla ulos. Minä tärisen ja ulisen. Minuun sattuu ihan helvetisti. Tämä näyttäisi muista varmasti kummalliselta, pelottavalta. Mahani on järkyttävän kipeä. Kurkkua kuristaa. Yritän keskittyä hengittelyyn. Teen läsnäoloharjoituksia. Minun koko kehoni on kuin tulessa. Tuntuu, että haluan vain pois. Ulos itsestäni. Ja hetkittäin saankin itseni irti. Päähäni. Hetkittäin rauhoitun, olen päässäni. Kaikki tuntuu kuin olisin sumussa. Olen ja en ole. En tunne rajojani. On kuin energiani liukuisi itseni ulkopuolelle ja taas käpertyisi itseni sisään. Kuin hengittäisin yli rajojeni.
Yöksi otin rauhoittavan. Tarvitsin unta. Sain pakotettua itseni tänään pikkulenkille. Pakotan itseni syömään. Pakotan itseni huolehtimaan itsestäni. En ole liukunut irti tunteista kuin hetkisiksi. Olen pystynyt antamaan itseni kokea tätä kipua. Olen koittanut vakuutella itselleni, että tämä helpottaa kyllä. Olen aikuisena jutellut pienille minussa, että olen nyt valmis. Että ne saavat nyt tuntea. Että minä kestän kyllä. Että meillä ei ole hätää. Olen tuntenut kuoleman pelkoani. Pienen minussa hätää. Ja olen silti elossa. Olen silti kutakuinkin järjissäni. Olen väsynyt, mutta olen ylpeä siitä, miten rohkeasti olen nyt antanut tunteilleni tilaa. En ole heti paennut johonkin muuhun moodiin. En hypännyt – ei tunnu missään puolen hallintaan. En vaikka, minuun sattuu aivan helvetisti. Silti jollain lailla luotan, että tämäkin on tärkeää. Tämä vie minua eteenpäin toipumisessani. Olen kirjoittanut terapeutilleni jo kahdesti, mikä on kontrollilleni hirveää. En saa häiritä ketään omalla pahalla olollani. Minä en saa tukeutua. En turvautua. Olen soittanut parhaalle ystävälleni. Olen vain antanut itseni itkeä. Ei tarvitse olla sanoja. Ei tarvitse tietää varmasti. Tunteilla on syy. Ne saavat kertoa oman tarinansa. Ei minun tarvitse tietää onko se niin kuin luulen. Minun olisi vaan annettava sen olla mitä on, jotta voin sen hyväksyä ja hitaasti tuo kipu ehkä paranee. Nuo haavat arpeutuvat ja voin oppia niiden kanssa elämään. Ei minun tarvitse tietää varmasti, jonkun mielestä täytyisi. Minä tunnen ja tiedän mitä luulen tuntevani. Miksi sen vain hyväksyminen ja antaminen olla on näin vaikeaa? Tämä on rankkaa. Tämä on elämäni helvetin elämistä uudestaan. Mutta nyt minä en ole yksin. Nyt käyn tätä paskaa yhdessä terapeutin ja ystäväni sekä perheeni tukemana. Ja silti hetkittäin tuntuu, ettei minusta ole tähän. Ja kuitenkin tiedän, että on. Olen vahva. Minä selviän. Minä haluan selviytyä ja oppia elämään niin, ettei se ole pelkkää selviämistä!
Avainsanat: hyväksyntä, kieltäminen, kipu, suru
Kaipuu syliin. Kaipuu lähelle. Halu tuntea, että on ok vain olla sylissä. Halu tuntea itsensä hyvän kosketuksen arvoiseksi. Onko se väärin? Pienet minussa tarvitsevat kipeästi lähelle. Tarvitsevat turvaa, halia, mutta pelkäävät yli kaiken. Yritin tarjota niille hyvän kokemuksen ja sitä se olikin, mutta ei hyvä ole vain hyvää. Se sattuu. Pienille mikään ei riitä. Niiden tarve on loputon. Niiden pelot järjettömiä. Niiden suru valtava musta aukko, joka imaisee mukaansa.
Siitä jonkun kautta viha. Ja se vihakin sai olla. Sillekin oli tilaa. Lupa olla. Vittu! En minä tarvitse ja halua mitään. Kaikki on tyhmää. Tuommoinen on tyhmää. Ei mua saa koskea hyvin. Ei saa. Mua pitää hakata, tulehduttaa, kuristaa, käskeä olemaan hiljaa, olemaan itkemättä, ei saa tuntea, ei saa näkyä, ei kuulua. Miksi kaikki muka onkin ok. Mun pieni pää menee sekasin. Tunnekaaos yrittää selvitä tutuilla tavoilla ja ne ei toimi. Viha ei saa kiinni mistään, kun toisen teot osoittaa sen vääräksi. Miten mä tätä osaan käsitellä? Ei mun kapasiteetti riitä.
Kontrolli häpeää. Miksi muka tunnen noin paljon. Ei kukaan järkevä ihminen ole tuommoinen itkupilli. Ei kukaan ole noin naiivi ja luottavainen. Miksi en osaa olla enää kiltisti hymyilevän ”aikuisen” roolissa? Miksi en saa itseäni vedettyä heti I am fine olotilaan? Miten tämä on muka edistystä? Kontrolli yritti hetkittäin väliin, mutta sen vaikutus jäi tosi lyhyeksi. Sillä ei ole enää valtaa minussa.
Olen järjettömän kiitollinen. Sain kokea jotakin, mitä tarvitsin monella eri tasolla. Silti suru. Keho muistaa liikaa. Tuntee liikaa pahaa. Sen pinnassa on liian monet väärät kädet tehneet oman tahtonsa mukaan. Keholle kaikki tuntuu väärältä, tunnen itseni likaiseksi, pahaksi. Pelkään, että kuitenkin muutan muutkin pahoiksi. Satutan tunteillani. Ei kukaan kestä surua ja tuskaani. Ei kukaan voi ottaa vastaan pelkojani pysyen silti rauhallisena ja hyvänä. Eikö tämä paha tartu? Voiko joku puhdistaa iholtani muistijäljet kaikesta pahasta? Voiko kehoni oppia luottamaan omaan hyvyyteensä? Onko se mahdollista? Ainakin se on hidasta. Se vaatii kärsivällisyyttä. Se vaatii kunnioitusta. Luvan kysymistä yhä uudelleen. Kuuntelua, herkkyyttä tietää mikä on ok, mikä ei. Ja silti se sattuu. Hyvä sattuu ihan hirvittävän paljon. Haluan vain huutaa!
Avainsanat: kipu, kosketus, Luottamus, lupa, rajat, tunteet
Joku minussa taas panikoi. Oltiin liian näkyviä. Ei me saada puhua. Ei mussa saa olla muut kuin kiva, iloinen tyytyväinen puoli. Ei muut ole minua. Ei saa olla. En halua että on. Kaikki on taas tyhmää. Tehtiin terapiassa mun puolteni ”laatikosto”. Olen piirtänyt sen ennenkin, mutta nyt pystyin melkonirrallisena puhuen kertomaan ”puolistani” ” lokeroistani” sain selitettyä hienoa järki pohdintaani niiden yhteyksistä ja eroista. Ulkopuolisena kerroin miten toiset vihaavat toisia ja jotkut eivät tiedosta toisiaan. Välillä meinasin tippua ja vittuilijakin nousi muutaman kerran pintaan puolustamaan systeemiäni, mutta muuten pysyin melko irraölisella tasolla ja oli kuulemma hienoa, että pystyin nyt erilailla ilmaisemaan itseäni.
No sitten kotona iski hirvittävä kaaos päälle. Joku vihasi, olisi halunnut repiä kaikki irti toisistaan. Ei siedä niitä yhdessä. Joku minussa tunsi häpeää, ei hyväksy ollenkaan tuommoista ”epänormaalia” systeemiä. Jokuinussa oli innoissaan. Kiinnostunut tutkimaan tätä kaaosta analyyttisellä tasolla. Joku suorittaja on ylpeä ja tyytyväinen siitä miten taitavasti osataan jo hahmottaa tätä kokonaisuutta. Vittu mä mikään kokonaisuus olen. Joku pienempi mussa panikoi ja tahtoo piiloon pakoon meitä. Joku ei halua yhtään hyväksyä tätä. Tää on tyhmää. Kaikki on taas tyhmää. En mä tykkää tästä yhtään. Mua pelottaa. Eipäs. Mä en pelkää mitään.
Puhuttiin pepistä. Koen yhden minussa peppitytöksi. Semmonen minä pärjään itse osa minua. Se on aikuisesta minusta suloinen, söpön pärjäävä. Se on auttanut minua selviämään ja se estää minua luottamasta ja tukeutumasta todella muihin. Se saisi kuulema näkyä tuolla terapiassa. Pyh. Vittu mussa mitään puolia ole. Mä olen mitä tasapainoisin, perustyytyväisin ihminen. Ei mulla ole mitään luottamuspulmia. Kyllä mä osaan hakea apua ja tukeutua. Ihan kun mulla jotain ongelmia muka olisi. Mähän käyn töissä ja pyöritän normiarkea loistavasti.
Puhuttiin tänään työkaverin kaa kuinka mä joudun peruun yhen vapaa ajan vieton mielenterveyteni vuoksi. Se tietää et käyn terapiassa 2 x vko. Sanoi, et eihän mulla nyt varmaan mitään akuuttia ongelmaa ole ja nauroi, miten me kaikki ollaan vähän terapian tarpeessa. Mä vaan mielessäni mietin, että joo mä meen ihan sekasin terapian peruuntumisesta ja kadotan samantien yhteyden itseeni. Mä alan hyppiä olosta toiseen, jos en pääse terapiaan purkamaan kontrollin ylläpitämää roolia ja pysty antamaan muille minussa edes hetkeksi tilaa. Mä panikoin ihan hulluna jo nyt terapian loppumista ja ahdistun kesälomasta ihan vitusti ja silti hymyilen kiltisti vaikka joku mussa vihaa itteeni yli kaiken haluten vaan vetää ranteet auki ja joku mussa tahtois vaan roikkuu terapeutin lahkeessa huutaen, ettei mua saa jättää samalla, kun joku ei välitä pätkän vertaa ja järki selittää ja rauhoittelee noita, ettei oo hätää ja kertoo kuinka se pitää niistä huolta. Että tätä kaikkea käy läpi mun päässä samalla kun hymyillen vastaan, että niin eihän mulla mitään akuuttia hätää ole.
On tää ihan vitun hieno systeemi. Ihan vitun äkykäs pää, ja vitut. Mä oon täysidiootti tyhmäpää. Miks mä en voi olla ja tuntea itteeni normaaliksi?
Avainsanat: itseinho, kartta, normaalius, Puolet
Terapiassa monesti turhaudun. Viime aikoina taas entistä vahvempana itsesyytökset ja itseviha. Tarve esittää ”normaalia”. Kiukku, kun en ole täydellinen. Samalla kun joku minussa vihaa kaikkea täydellisyyden tavoittelua, on se jollekin minussa todella tärkeää. Nyt sainkin kotitehtäväksi miettiä, mitä täydellisyys minulle tarkoittaa. Millainen olisi se täydellinen minä? Vittuilu herää heti. Vittu mä oon oon täydellisen epätäydellinen paska.
Samalla huomaan ajattelevani aikuisen tasolla miten tuo vihoitteleva puoli minua on täydellinen juuri tuollaisena. Se uskaltaa olla erimieltä. Uskaltaa ilmaista vihaansa. Se suojelee minua pettymyksiltä. Se potkii eteenpäin ja estää vaipumasta masunnuksen tyhjyyden suohon. Se kuitenkin kääntyy herkästi muita minussa vastaan. Ei anna muille tilaa. Mollaa ja vähättelee. Se tarvitsisi rajoja. Kuitenkin ilman sitä voisin vaipua syvään hällä väliä tyhjyyteen. Tuo minussa on täydellisen välinpitämätön tunteita ja elämää kohtaan. Se alistuu, mutta on rauhassa. Se estää minua toimimasta aggression kautta. Se on vetäytyvä, mutta osaa sillä rauhoittaa välillä liiallista välttelyäni ja tunteiden karkuun juoksemista. Siihen tarkoitukseen on minussa täydellinen sporttaaja, joka urheilee ja tavoittelee fyysisyyden kautta kehon ja mielen hallintaa. Tuo terveellisiin elämäntapoihin keskittyvä puoli minua voisi helposti mennä yli ja ajaa minut orjallisuuteen, ilman nautiskelevaa rentoa puoltani, joka osaa ottaa ilon irti herkutteluista ja auringossa kirjan lukemisesta. Lukemiseen ja opiskeluun keskittyvä fiksuudellaan loistaa tahtova puoleni voisi herkästi nostaa minut muiden yläpuolelle ja alkaa vain analysoida elämääni ilman hulluttelevaa, naiivin innostuvaa pikkuistani, joka hyppää into piukeana mukaan kaikkeen uuteen. Rajattomuudessaan täydellinen on huorapuoleni, joka osaa pitää mieheni tyytyväisenä, ilman sitä parisuhde olisi vielä suuremmassa kriisissä. Äiti minussa yrittää olla täydellisesti läsnä lapsia varten, kuitenkin tuntien jatkuvaa epävarmuutta. En ole saanut tuntea itseäni täydelliseksi, miten osaisin tarjota tuota tunnetta lapsilleni? Joudun opettelemaan kaikki äitiydenkin vaiheet ihan nollasta. Ei minulla ole mallia hyvästä vanhemmuudesta. Se suututtaa!
Pikkuiset minussa ovat täydellisiä juuri omissa läheisyyden kaipuissaan, vaikka etenkin pikkukiukku kyllä kieltää tuon. Pikkukiukku on suloinen minä pärjään itse, se on pienenä ollut iloisen pienen turva, estänyt sitä tuntemasta kuollutta minussa. Minussa eri tunnetasot muodostavat parhaimmillaan täydellisen kokonaisuuden ja pahimmillaan ne repivät minut ihan rikki tapellen keskenään ja estäen minua olemasta tyytyväinen mihinkään. Aikuisella tasolla opin koko ajan hyväksyntää tätä sekamelskaani kohtaan, mutta täydelliseksi minun on vaikea itseäni tuntea. Minä opin ja opettelen aikuisuutta suhteessa itseeni, puoliini. Minä vanhemmoin osiani. Rauhoittelen suorittajaa, yritän pistää kontrolloijaa kuriin. Annan tilaa vittuilijalle ja turvaa pikkuisille. Mikä tässä on minua? Kaikki, vaikka tuntuvatkin erillisiltä ja ei mikään yksinään, vaikka välillä tahtoisivatkin muut pois minusta. Vihaan kehuja, vihaan täydellisyyden käsitettä. Täydellisyys saa minussa itsekkyyden kaiun, josta en tykkää yhtään. En minä edes tahdo olla täydellinen. Minä haluan vain olla sovussa itseni kesken. Haluan että kaikki minussa toimii yhteen tukien ja hyväksyen toisensa. Onko se mahdollista?
Avainsanat: Itsehyväksyntä, kokonaisuus, rauha, tunnepuolet
Vihaan tätä ja silti osa minusta ymmärtää miksi olen mikä olen. Minä haluaisin luovuttaa ja silti osa minusta on tyytyväinen elämäämme ja kokee tämän taistelun arvoiseksi. Itseviha usein kaverina. Pikkuasiat nostavat minussa valtavat ristiriidat ja sisäisen taistelun pintaan.
