Syvällä
En tiedä mikä tämän kaiken nyt sai pintaan. Olen kuin ansaan jäänyt eläin. Olen kietoutunut ansalankoihin ja revin itseäni lisää kun sähisen auttajille. En anna tulla lähelle. En anna kenenkään irroitella noita lankoja, jotka ovat kiertyneet yhä tiukemmalle ympärilleni. Näen kauempaa oman hätäni. Kun vain rauhoittuisin voisin auttaa itseäni. Voisin antaa muiden auttaa. Saisin itseäni vapaaksi ja haavat voisivat alkaa parantua. Minä tiedän taas vahvemmin mitä olen kokenut. Tunsin taas pienen itseni kautta sen kauhua. En pysty puhumaan en kunnolla sanoittamaan, mutta tiedän ( luulen tietäväni) ja ymmärtäväni, mitä tuo tarkoittaa. Se on surullista. Tuntuu valtavan pahalta. Niin aikuisena kuin lapsenakin. Silti osa minusta kieltää. Huutaa vaan vastaan. Ei suostu hyväksymään. Ei vaan pysty antamaan periksi. Tiedän, että oloni helpottuisi, jos tuokin viimein antaisi minun lohduttaa sitä. Antaisi minun aikuisena olla tukenaan. Mutta ei. Tuo on lopen uupunut, mutta silti se räpistelee, edelleen järkeä vastaan. Minä tiedän, minä tunnen, mutta minä kiellän. En vaan suostu kohtaamaan. En myöntämään, että pikkuiselle minulle on tehnyt pahaa, on tehnyt väärin ihminen, jota edelleen tapaan ja hoidan. Minä tiedän mitä hän on tehnyt. Minä tiedän että he molemmat tiesivät. Ja silti minä huolehdin heistä. Minä tuen heitä. Minä autan heitä. He ovat minulle kuin lapsia. Minä välitän heistä.
Minuun sattuu. Joku minussa haluaa vain kuolla. En jaksa huolehtia kotitöistä. Olen lomalla ja vain makaan sohvalla peiton alla. Olen turta. Olen väsynyt. En jaksa käsittää. En kykene ymmärtämään ja silti kaikki on ihan selkeää. Ymmärrän. Tiedän, miten kaikki liittyy toisiinsa. Jokainen palanen sopii yhteen. Ne selittävät toinen toisiaan. Niistä muodostuu selkeä kuva. Vahvana elämäni kuvat ovat silmieni edessä. Näen ne. Ymmärrän. Ja silti en ymmärrä. Joku minussa ei halua ymmärtää. Ei halua nähdä. Katson ja en kuitenkaan näe. Myönnän joo noin tunnen ja silti kiellän ei – ei se saa olla noin. Minun täytyy vain olla sekaisin ja hetken jaksan uskotella itselleni niin ja samalla tiedän, että en ole. En noin. Aikuisella tasolla olen rauhassa. Tiedän, että nyt kaikki on hyvin. Nyt minulla ei ole hätää, vaikka tunnenkin hajoavani. Vaikka minä palelen ja minuun sattuu. Ymmärrän nyt, miksi palenen. Tajuan mihin sekin liittyy. Kehoni muistaa ja elää noita läpi. Tiedän, ettei tuo mitä kehoni tuntee tapahdu juuri nyt. Tiedän, että tämä on päästäni johtuvaa. Tämä menee ohi. Rauhoittelen itseäni. Tarjoan itselleni turvaa. Suren. Kyyneleet vaan valuvat. En välitä. En jaksa estää. Kouristelen ja rauhoitun hetkeksi ja kouristan taas. En kestä. Ja silti tiedän, että kestän. Kehoni antaa paskan tulla ulos. Minä tärisen ja ulisen. Minuun sattuu ihan helvetisti. Tämä näyttäisi muista varmasti kummalliselta, pelottavalta. Mahani on järkyttävän kipeä. Kurkkua kuristaa. Yritän keskittyä hengittelyyn. Teen läsnäoloharjoituksia. Minun koko kehoni on kuin tulessa. Tuntuu, että haluan vain pois. Ulos itsestäni. Ja hetkittäin saankin itseni irti. Päähäni. Hetkittäin rauhoitun, olen päässäni. Kaikki tuntuu kuin olisin sumussa. Olen ja en ole. En tunne rajojani. On kuin energiani liukuisi itseni ulkopuolelle ja taas käpertyisi itseni sisään. Kuin hengittäisin yli rajojeni.
Yöksi otin rauhoittavan. Tarvitsin unta. Sain pakotettua itseni tänään pikkulenkille. Pakotan itseni syömään. Pakotan itseni huolehtimaan itsestäni. En ole liukunut irti tunteista kuin hetkisiksi. Olen pystynyt antamaan itseni kokea tätä kipua. Olen koittanut vakuutella itselleni, että tämä helpottaa kyllä. Olen aikuisena jutellut pienille minussa, että olen nyt valmis. Että ne saavat nyt tuntea. Että minä kestän kyllä. Että meillä ei ole hätää. Olen tuntenut kuoleman pelkoani. Pienen minussa hätää. Ja olen silti elossa. Olen silti kutakuinkin järjissäni. Olen väsynyt, mutta olen ylpeä siitä, miten rohkeasti olen nyt antanut tunteilleni tilaa. En ole heti paennut johonkin muuhun moodiin. En hypännyt – ei tunnu missään puolen hallintaan. En vaikka, minuun sattuu aivan helvetisti. Silti jollain lailla luotan, että tämäkin on tärkeää. Tämä vie minua eteenpäin toipumisessani. Olen kirjoittanut terapeutilleni jo kahdesti, mikä on kontrollilleni hirveää. En saa häiritä ketään omalla pahalla olollani. Minä en saa tukeutua. En turvautua. Olen soittanut parhaalle ystävälleni. Olen vain antanut itseni itkeä. Ei tarvitse olla sanoja. Ei tarvitse tietää varmasti. Tunteilla on syy. Ne saavat kertoa oman tarinansa. Ei minun tarvitse tietää onko se niin kuin luulen. Minun olisi vaan annettava sen olla mitä on, jotta voin sen hyväksyä ja hitaasti tuo kipu ehkä paranee. Nuo haavat arpeutuvat ja voin oppia niiden kanssa elämään. Ei minun tarvitse tietää varmasti, jonkun mielestä täytyisi. Minä tunnen ja tiedän mitä luulen tuntevani. Miksi sen vain hyväksyminen ja antaminen olla on näin vaikeaa? Tämä on rankkaa. Tämä on elämäni helvetin elämistä uudestaan. Mutta nyt minä en ole yksin. Nyt käyn tätä paskaa yhdessä terapeutin ja ystäväni sekä perheeni tukemana. Ja silti hetkittäin tuntuu, ettei minusta ole tähän. Ja kuitenkin tiedän, että on. Olen vahva. Minä selviän. Minä haluan selviytyä ja oppia elämään niin, ettei se ole pelkkää selviämistä!
