Terapian jälkeistunnelmia

FB_IMG_1469201072940

Ei vaan nyt jo tasaisempi olo, mutta jos jollekin terapia on puhumista, näppärää keskustelua elämästä ja ahdistuksista, niin mulle se on kaukana todellisuudesta. Hetken pystyn fiksusti puhumaan mitä kuuluu, kunnes tunmepuolet tahtoo esiin. Alkaa vittuilu ja ahdistus. Eilen pienemmät tahtoivat tuntea. Ensin peppinä kiikuin tuokin reunalla yrittäen pitää nuo poissa, mutta ahdistus vaan kasvoi, sitten jo hyppäsin lattialle sohvan nurkkaan ja raivosin, kun terapeutilla ei ole painopeittoa. Kun keholla tosi turvaton olo. Kivasti tarjosi tilalle säkkituolin jonka alla sitten keho alkoi päästää tunteita läpi. Terapeutti sano jotakin, mutten saa kui mitä. Tipuin kunnolla, ei kunnon muistikuvia vain tunne että sattuu ja samalla Vittu keho rentoutuikin ja reagoi ihan väärin. Voiko nöyryyttävämpää olla kuin ulista, kouristella, itkeä saada orgut ja haluta vaan kuolla terapeutin lattian nurkassa säkkituolin alla ja yksi on rauhassa omalla tuolillaan. Voiko häpeän määrää kuvata. Ei voi. Saatana. Siitä vielä aika loppu kesken. En saanut itseäni kasaan. Järkky itseinho, itseviha, häpeä ja halu vaan kuolla pois päällä kun piti heivata itsensä ulos tuolta. Jotenkin selvisin pihalle, missä vielä jonkun aikaa pillitin portailla ja sit robottina autoon missä täys huuto kouristelu ja vaan kuvotus sai jatkua. Että tätä on mun terapia. Ei ollu aikuisesta tietookaan. Tervetuloa paskaan maailmaani. Joo oon tosi sinut itseni ja kehoni kanssa. Ihan jo päässyt yli kaikesta.

No jälkikäteen kyllä kirjoitin terapeutille ja oli jo taas näppärästi irti. Sain sanottua, mitä tossa tilassa tarvitsisin. Mä tarttisin lisää turvaa. Kehollista vakautta. Mä en vaan usko, että mun terapeutti uskaltaa ja pystyy tuomaan sitä lohtua, mitä pienet mussa kaipaavat ja tarvitsevat. Pelkään, että jään terapiassakin yksin tämän kehollisen itseinhoni kanssa. Tunnen taas vahvasti itseni likaiseksi kuvotukseksi. Tiedostan, ettei tämä ole realistista, mutta tunnetasoni ei koe niin. Voiko näistä oikeesti toipua? Voiko tämmöisten reaktioiden kanssa oppia elämään? Voiko tätä oppia sietämään? Mikä näihin auttaa? Siltikin nyt parempi olo. Kun keho sai tuntea olen taas enemmän läsnä itsessäni. Olen enemmän minä. Oloni on rauhallisempi. En tiedä voiko enäänjuurilaan nöyryyttävämpiä reaktioita kokea ja silti olen edelleen elossa. En vaan häviä mihinkään, vaikka tuntuu ettei pää kestä, silti saan itseni kasaan. Silti tunnen jollain lailla olevani ihan tolkuissani, vaikkakin hetkittäin irti joko tunteista tai kehosta.

Opin olemaan yhä rauhallisemmin vaikka tunnen mitä. Opin olemaan näkyväksi. Opin elämään häpeäni kanssa.Itsehyväksyntään on vielä matkaa, mutta kai minä edistyn. Uskallan antaa itseni tuntea ja olen jollain tasolla läsnä tunteissani. En irtoa kokonaan. Pystyn jälkikäteen jollsin lailla kirjallisesti sanoittamaankin. Tossa tilassa puhuminen ei onnistu, tiedoksi vaan kaikille traumaterapeuteille. No can do. Siltikin koen ton eheyttävänä. Voi tietysti olla etten tiedosta omaa etuani. Mutta jos ja kun olo on kuitenkin jälkikäteen parempi kuin ennen niin eikä se ole jonkinlainen onnistuneen terapian mittari? Toki riippuu miltä puolelta kysytään. Kontrollille minussa tuo on kauhistus, mutta aikuisen kautta levollisempi olo ja pienetkin helpottuneita kun ovat saaneet tuntea. Nyt tyhjä, väsy, turta, surullinen ja ylimielisen levollinenkin. Mähän olen selvinnyt ihan yksin kaikesta. Mähän en tartte ketään. Muahan ei kukaan ja mikään horjuta. Pomppaan herkästi tohon vahvaan pärjääjään. Tunnistan senkin tärkeyden itselleni.

Kommentoi



Ei kommentteja.

Muista kirjautuminen
Unohtuiko salasana?
Luo oma blogi  Seuraava blogi