Pyöräretki

Ärsyttää kuinka pienet asiat saavat pitkään jatkuneen hyvän olontunteen haihtumaan hetkessä ja tilalle tulee vain valtava ahdistus. Tiedän, että minun pitäisi välttää paikkoja, jotka muistuttavat vaikeista hetkistä, mutta en halua! Itsepäisesti yritän siedättää itseäni ja väen väkisin nyt halusin ajaa muutaman paikan ohi, jotka selvästi muistan lapsuudesta negatiivisina. Jotenkin pidän itseäni vahvempana ja tasapainoisempana aina kun muistot pysyvät visusti taustalla, mutta sitten pikkuinen altistus ja olen taas ihan pulassa pahan olon tunteideni kanssa. Helpottaako tätä koskaan? Enkö oikeasti voi ikinä käydä lapsuuden maisemissa niin, että tunnekuohu pysyisi edes jotenkin siedettävällä tasolla? Miksi tämä ei vaimene, vaikka muut normaalimmat muistikuvat hälvenevät ja tuntuvat etäisiltä? Miksi nämä muistikuvat ovat niin vahvoja ja tunnepohjaisia tai sitten täysin irrallisia ja ulkokohtaisia? Miksi kokemusten käsittely ei hävitä näitä? En halua muistaa tai ainakaan reagoida muistoihin näin voimakkaasti sekä kehollisesti, että pään tasolla.

 

Tuntuu, että pää hajoaa. Ajatukset jumittuu ja alan heti kiertää puolustelu kehää. Se oli oikein, minä ansaitsin kaiken. Olen paha. Sitten taas aikuisempi järjen ääni yrittää saada minut tajuamaan, ettei pieni lapsi voinut olla syyllinen. Pikkuinen minä koki vääryyttä, mutta joku minussa pistää vastaan. Ei halua ymmärtää, ei suostu hyväksymään tapahtuneita kokonaisuutena. Ei suostu kohtaamaan aikuisen pahuutta. Se on liian vaikeaa. Ei se ”hyvä” ihminen voinut haluta tehdä minulle pahaa. Syyn täytyi olla minussa ja samalla tiedostan, että huijaan itseäni. En kestä ajatella itseäni pikkuisena. En vaan pysty. Muut lapset ovat pieniä ja viattomia. En minä ollut. Minun täytyi olla jotenkin erilainen. Minun täytyi olla se joka sai kaiken aikaan.

 

En kestä ajatella. Ei pidä yrittää elää normaalisti vaan täytyy vältellä muistoja laukaisevia tekijöitä parhaani mukaan, koska minusta ei ole edelleenkään- Aikuisenakaan kokemusteni käsittelijäksi. Olen tyhmä. Olen avuton tämän taakkani edessä. On paras vaan pyrkiä pitämään se piilossa kuoren alla. Esittäen, että kaikki on loistavasti. Piilottaa haavani ja jatkaa pärjäävänä tässä päivässä, silti ahdistaa. Tuska on koko ajan lähellä. Odotellen pikkuhetkiä, jolloin suojaukseni pettää ja se saa tilaa tulla esiin. Turhauttaa!

Kommentoi



Ei kommentteja.

Muista kirjautuminen
Unohtuiko salasana?
Luo oma blogi  Seuraava blogi