Tai no eipä juuri vappuun liity mitenkään, mutta olotilani on ollut koko päivän melkoisen tuskainen. Onneksi iltaa kohti sentään hivenen alkaa järjen ääni voittaa ja tunnekaaos painua taka-alalle. Muistuttamalla olemassa olostaan, tuo oksetus, ahdistus, pahan olon tunne taas vaan sai minut epäilemään omaa kykyäni selvitä näiden tunteideni kanssa. Hetkellisesti pelkään hallinnan pettämistä ja luottamus paremman voinnin mahdollisuuteen katoaan tuon järkyttävän kokonaisvaltaisen kuvotuksen alle. Minut valtaa vain halu päästä pois täältä, mikä on siis täysin eri asia kuin oikeasti haluta tehdä itselleen jotain lopullista. En minä halua tehdä itselleni pahaa, en vain pahimmissa oloissa jaksaisi selvitäkään. Onneksi tuokin olotila meni ja menee ohi, sen muistaminen on vain pirun vaikeaa, silloin kun on tunnekaaoksen keskellä.
Ihmettelen joka kerta yhä uudelleen, miten voi unohtaa miltä tuntuu, kun olo on oikeasti paha olla? Ei siis mikään pikkusievä vähän ahdistaa olotila, vaan tunne siitä että ei vaan kestä enää yhtään hetkeä. Tunne, kun jokaikinen solu huutaa tuskasta. Tekee mieli vain itkeä ja karjua. Koko keho kouristelee ja elää täysin omaa elämäänsä. Ihmettelen, miten hienosti ihmismieli kykeneekään sulkemaan nuo voimakkaimmat ahdistukset jonnekin ulottumattomiin, kunnes jokin laukaiseva tekijä sysää sen kaiken koko voimallaan vasten kasvoja. Voiko nuo tunnemuistot joskus lievittyä? Vai onko niiden kanssa vain opittava elämään ja senhän kyllä jo osaan. En vaan jaksaisi. Väsyttää! Vappuaattoni menee siis kotisohvalla peiton alla palellessa ja itseäni kokoamassa. Keräilen sirpaleitani jälleen kerran kasaan ja yritän kasata itseni edes hitusen kestävämmäksi. Toivoa on, vaikka se hetkittäin tuntuukin lipuvan ulottumattomiin!
Parempaa wappua kaikille muille!
Avainsanat: ahdistus, epätoivo, toivo, tuska
Kevät ja lisääntyvä valoisuus rentouttaa, mutta samalla on aikaa ajatella. Mieli käynnistyy kun vaan loikoilee auringosta nautiskellen. Paha olo hiipii kiusaamaan ja ahdistus kurkkii olalla. Miten sen saa pois mielestä? Syyllisyydentunteeni ovat olleet vah oina läsnä. Mitä minä tein väärin? Miksi se kiinnostui minusta? Minä olin kauhea. En minä ollut suloinen lapsi, vai olinko? Entä jos olinkin, oliko se siltikään minun vikani? Miksi tunnen aiheuttaneeni kaiken pahan, vaikka järjen ääni yrittää tolkuttaa minulle, ettei lapsi ole koskaan syypää aikuisen toimintaan? Olenko niin vahvasti ”aivopesty” uskomaan omaan syyllisyyteeni, ettei tunnetaso tiedä muuta suhtautumistapaa kokomuksiinsa? Jos näin on, kuinka ihmeessä tunnekokemus muokataan järjen mukaiseksi? Onko tuon tunteen muuttuminen edes mahdollista?
Minä haluan päästä eroon jatkuvasta itsesyytösten virrasta. Minä haluan oppia siirtämään nuo tunteet oikeampaan kohteeseensa, mutta onko niille oikeaa kohdetta? Miksi joku aikuinen toimii niin? Onko hänkään oikeasti aikuinen vai onko hän henkisesti niin sairas, ettei ymmärrä tekojaan? Miten joku aikuinen voi oikeasti tehdä pahaa lapselle? Minä haluan ymmärtää häntä. Minä tarvitsen sitä tietoa. Minä en osaa vihata muuta kuin itseäni. Miksi? Minä haluan tietää, miksi hän teki niin? Mitä hän minusta sai? Mitä hän pelkää normaalissa aikuisten välisessä kanssakäymisessä niin paljon, että hänen täytyy käyttää lasta mielihalujensa täyttämiseen? Vai mistä oikein on kyse? Voiko joku oikeasti olla niin piittaamaton, ettei tajua miltä pikkuisesta tuntuu? Ei tuota en suostu uskomaan. En voi uskoa, että hän oli läpeensä paha. Kyllä hän välitti minusta, tapa vain oli väärä. Minä tarvitsen uskoa hänessä olevaan hyvyyteenkin. Se antaa minulle toivoa. Minulle merkitystä. En suostu ajattelemaan olleeni vain väline, jotain jolla ei ollut mitään merkitystä. Se sattuisi liikaa. Se olisi tuhoni. Minun täytyy saada tuntea olleeni edes hänelle jotain erityistä. Ei hän voinut vain olla niin julma. Kyllä hän oikeasti myös välitti minusta, vai uskottelenko edelleen tuota itselleni? Onko mitään todellisuuspohjaa tuolle ajatukselleni? Hänhän osti hiljaisuuteni. Ei se ole välittämistä. En jaksa ajatella enempää. Liian vaikeaa.
Avainsanat: ahdistus, Syyllisyys, vastuu
Tai jotain sinnepäin… eli siis pihatöitä ja niiden avulla rentoutumista harjoiteltu nyt oikein urakalla. Kevät aurinko lämmittämässä iholla, kynnen aluset mullassa ja minä kyykkimässä rauhassa takapihalla nyppimässä kiviä ja haketta erilleen toisistaan. Koira touhuilemassa vieressä ja lintujen sirkutus taustamusiikkina yhdessä poitsusen lauleskelun kanssa. Hetkellinen – todellinen rauha ja hyvänolon tunne täyttämässä mieltä ja ravitsemassa sielua. Antamassa vastapainoa usein vallalla olevalle ahdistukselle. Näitä hetkiä vaalin. Niistä pyrin luomaan itselleni kestäviä muistikuvia, joilla yritän peittää kaikkia niitä pahoja lapsuusmuistoja, jotka vievät minusta edelleen liikaa tilaa.
Välillä mietin, miten pääni tuntuu olevan kuin liian täyteen ahdettu muistikortti. Uudet muistot eivät vaan yksinkertaisesti mahdu sinne. Niille ei ole tilaa ja siksi niiden vaikutus ei ole pysyvä. Vanhoja muistoja pitäisi jotenkin saada heitettyä roskakoriin, jotta uudet saisivat mahdollisuuden niiden korvaamiseen. Kuinka aivojen muistikortti tyhjennetään? Ei kokonaan vaan osittain. Kaikki turhat negatiiviset kokemukset haluaisin siivota pois tai ainakin pakata johonkin mappi ö:hön. Tällä hetkellä ne ovat levällään siellä täällä muistutellen jatkuvasti olemassa olostaan mitä kummallisempien asioiden yhteydessä.
Ihmisen pääkoppa on siitä mielenkiintoinen, että vaikka me käytämme arjessa vain murto-osaa aivojemme todellisesta kapasiteetista osaa se silti kyllä tunkea inhottavia muistoja joka väliin yhdistellen asioita toisiinsa mitä heppoisempien mielleyhtymien kautta. Vielä kun saisi itse väännettyä saman prosessin koskemaan kivoja miellyttäviä hetkiä niin kaikkihan olisi jo tosi hyvin. Yritys minulla on kova. Pyrin täyttämään päätäni korvaavilla kokemuksilla. Yritän kehittää itseäni opettelemalla uusia asioita. Silti pohjalla on riittämättömyyden tunteet, jotka yrittävät mitätöidä kaikki saavutukseni. Olenko koskaan itselleni riittävän hyvä? En minä muita yritä tekemisilläni jatkuvasti miellyttää. En minä toisten vuoksi tee koko ajan jotakin. Itselleni minä en kelpaa. Itselleni minä yritän näyttää, että minäkin olen jonkun arvoinen. Itseäni minä yritän sietää ja oppia kunnioittamaan. Se vain on vaikeaa.
Avainsanat: muistaminen, rauha, Toipuminen
Vai virvonko sittenkään? Inhoan näitä pakkojuhlapyhiä, jolloin tunnen syyllisyyttä haluttomuudestani mennä omien vanhempieni luokse. En ole menossa. Eivät he arvosta tällaisia perinteitä, mutta silti oloni on kurja. Olen surullinen. Miksi minun perheeni on sellainen kuin on? Minäkin olisin halunnut tuntea itseni rakastetuksi, arvostetuksi, hyväksytyksi lapseksi! Eikö se olisi ollut minunkin oikeuteni?
Miksi en ollut vanhemmilleni se elämän upein asia? Miten vanhempi voi olla niin välinpitämätön lastaan kohtaan, miten vanhempi voi olla jatkuvasti niin omissa maailmoissaan, ettei näe ja jaksa välittää pienoisestaan. Ei lapset pyydä saada syntyä tähän maailmaan. Jos vanhemmalla ei ole kykyä huolehtia jälkeläisestään, eikö olisi edes reilumpaa yrittää etsiä lapselle paikka, jossa siitä pidetään huolta? En jaksa yrittää enää ymmärtää. En jaksaisi ajatella. Olen järjettömän väsynyt ja surullinen. Samalla tunnen valtavaa syyllisyyttä. En saa ajatella vanhemmistani pahaa, parhaansa he varmasti yrittivät. Mikä minä olen heitä arvostelemaan, olenko muka yhtään parempi äiti? Yritän kyllä toimia toisin, mutta mistä tiedän riittääkö se? Osaanko itsekään huomioida lasteni tarpeita? Voinko osata, kun mallini on mitä on?
Kun en arvosta itseäni, voinko todella arvostaa toisiakaan? Näen kyllä lapsissani täydellisyyden. He ovat parasta mitä elämässäni on, miksi minä en ollut??? Miten äiti voi olla niin itsekäs, että on valmis luovuttamaan ja jättämään lapsensa tänne yksin selviämään? Miten äiti ei saa lapsestaan elämäniloa ja uskoa parempaan? Mikä voi viedä ihmisen niin syvään epätoivoon, että tärkeinkin asia elämässä ei auta elämä ei tunnu elämisen arvoiselta? Miten hirveä olenkaan ollut, kun äitinikään ei ole minua jaksanut rakastaa?
Avainsanat: itseinho, suru
Ärsyttää! Minä haluan puhua, kertoa mitä ajattelen. Sanoa mikä tuntuu pahalta ja mistä en pidä, mutta sitten kun siihen on mahdollisuus pysyy suuni tiukasti kiinni. Puren hampaat yhteen ja hymyillen juttelen niitä näitä tai olen hiljaa. Suojaudun ja turhaudun siihen. Ahdistun omaa kykenemättömyyttäni tuottaa tätä ihmisille niin ominaista kommunikointi muotoa, puhetta! Mikä ihme siinä voi olla niin vaikeaa? Mitä oikein kuvittelen saavuttavani välttelyllä ja asioiden kiertelyllä ja kaartelulla? Inhoan tuollaista toimintatapaa. Arvostan suoruutta, mutten itse kykene siihen. En saa tyhmää suutani auki ja sitten, kun tilaisuus on mennyt ohi iskee epätoivo. Täytyy odottaa liki viikko seuraavaa tilaisuutta, jonka senkin luultavasti tuhlaan taas samalla saamattomuudellani ja typeryydelläni.
Asiaa on liikaa, en tiedä mistä pitäisi aloittaa, mutta en ikinä pääse eteenpäin, jos en joskus aloita jostakin. Sitten on vielä tunteet, jotka sekoittavat kaiken. Kun tunteet saavat vallan kykyni ajatella katoaa samantien. En pysty tuntiessani avaamaan suutani. Koko kehoni turtuu ja olen joko tunteen vallassa tai sitten menen muuten vaan mykäksi. Olen taas hiljaa. Ja suutun siitä itselleni aina vain lisää. Olen kierteessä, jonka pysäyttämiseen tarvitsisin jonkun ihmeavaimen. Haluan avata suuni ja jakaa tuskani, jotta saisin edes osaa siitä pois.
Haluan vapauttaa itseni menneisyyden taakasta, mutten tiedä miten se tapahtuu. Yritän. Yritän ihan tosissani. En minä tahallani ole hankala. Mutta aina kun alkaa ahdistaa muutun pieneksi. Ei ole sanoja. On vain tarve miellyttää ja hymyillä. Tarve olla hyvä ja kiltti tyttö. Ja se ei puhu. Kiltti tyttö on vain iloinen ja reipas. Ei se näytä pahaa oloaan. Se ei vaadi huomiota tai ole hankala. Se etsii keinoja olla sellainen mitä toinen haluaa ja se on hämillään, kun ei voi miellyttää toista olemalla hiljaa. Se panikoi. Se haluaa juosta karkuun ja se pakeneekin vaikka fyysisesti kaikki on ennallaan. Se inhoaa itseään. Se vihaa omaa tyhmyyttään. Se itkee hiljaa ja toivoo jonkun pystyvän sitä auttaa, vaikka samalla se on varma ja pelkää, ettei sitä kukaan voi oikeasti auttaa. Ei kukaan voi ymmärtää. Ei kukaan voi tehdä ehjäksi pientä palasiksi rikottua ihmislasta, joka vahvaa aikuista taitavasti näyttelee!
Avainsanat: epätoivo, hiljaisuus, Yksinäisyys
Liike on lääkettä särkyneelle yhteydelle kehon tunteiden kanssa. Jo lapsena harrastukseni parissa koin kehon rääkkämisen avulla huimia endorfiiniryöppyjä vaikeiden treenien onnistumisten kautta. Nyt aikuisena riittää huomattavasti vähäisemmät liikuntakokemukset. Vaikutus on kuitenkin tuo aivan sama. Tiettyyn pisteeseen kun pääsee esimerkiksi juosten rauhallisella tahdilla pitkin metsäteitä, musiikki korvissa soiden, saavuttaa uskomattoman rauhallisen flow-tilan. Mieli tyhjentyy kaikista turhista ajatuksista. On vain liike, joka kuljettaa automaattisesti eteenpäin hengityksen rytmittämänä. Ajatukset virtaavat tasaisesti ohi, jos sattuvat päähän eksymään. Niihin ei jää kiinni vaan ne lipuvat pois yhtä pian kuin ilmestyivätkin. Kotonakin tuon jälkeen olo on pitkään levollinen ja hetkestä nauttiva.
Valitettavasti en juokse usein, enkä säännöllisesti. Pitäisi kyllä tehdä enemmän töitä fyysisen kuntonikin eteen. Se auttaisi kokonaisvaltaisesti. Arki vaan on niin hektistä, ettei iltaisin tahdo jaksaa ja viitsiä poistua perheen parista omiin menoihin. Tiedostan kyllä täysin, että nimenomaan itsestäni huolehtiminen on avain perheen hyvinvoinnista huolehtimiseen. Voin olla hyvä äiti ja vaimo vain jos olen ensin hyvä itselleni. Vasta kuuntelemalla omia tarpeitani voin olla aidosti läsnä toisten tarpeille uuvuttamatta itseäni pyrkimällä miellyttämiseen.
Liian helposti edelleen teen asioita toisten tahdon mukaan pysähtymättä pohtimaan, onko tämä mitä itse haluaisin. Sitten yhtäkkiä herään tiedostamaan, että elänkin elämääni jonkun toisen mukaan. Turhaudun ja teen pikaisia korjausliikkeitä, joilla vain aiheutan hämmennystä läheisissäni. Olen kuin tuuliviiri, joka on ollut jumissa ja lähteekin yhtäkkiä pyörimään vimmatusti tuulen puuskan mukana. Eikä siitä saa kiinni tai sitä pysäytettyä. Siinä sitten läheiset karisevat kyydistä tai odottavat hillitysti vierellä kunnes vauhti tasaantuu ja pystyn taas keskustelemaan järkevästi missä mennään. Tällainen vaatii läheisiltä valtavasti kärsivällisyyttä.
Pahan olon iskiessä pyrin tekemään kaikkeni saadakseni läheiseni pois viereltäni. Työnnän heitä pois läheltäni. Yritän hylätä, etten itse tulisi hylätyksi. Kun taas oloni on tasapainoisempi olen aidosti ja oikeasti heidän tukenaan. Hyvänolon tilaan flow-tilaan pyrkimällä teen itsestäni avoimemman niin itselleni kuin läheisilleni. Silloin kykenen nauttimaan arjesta ja sen haasteista. Se on keinoni selviytyä pahasta olostani. Se on ollut pakotieni jo lapsena ja nyt aikuisena se on turvallinen keino palauttaa mieleni nykyhetkeen!
Avainsanat: ilo, perhe, Toipuminen
Viimeiset päivät ovat olleet rankkoja, mutta nyt alan taas kyynelten takaa nähdä valon pilkahduksiakin. Olen tuntenut ahdistuksen koko kehossani, olen halunnut vain pois kropastani. Voimani ovat menneet vain itseni kasassa pitämiseen ja tuntemusteni torjumiseen. Olen toiminut edelleen ulospäin täysin normaalisti. Kukaan ei ole huomannut hymyni takana piilossa pidettyä pahaa oloani. Kukaan ei ole kysynyt kuinka voin tai mitä kuuluu? Se olisi riittänyt padon murtamiseen.
Onnekseni minulla on hyvä tukija ja hänen avullaan sain/ uskalsin antaa itseni tuntea. Osa kehooni haudatuista tunteista sai purkautua. Hän osasi auttaa minut takaisin normaaliin nykyhetkeen, heti kun sitä pyysin. Heti kun tunsin, etten kestä yhtään enempää. Vain pikkuruisissa erissä siedän noita lapsuuden tunteitani. Eilinen ilta menikin sitten peiton alla itkiessä pitkään tukahdetettuna pitämiäni puhdistavia kyyneleitä. Itkua, jolle ei ole ollut tilaa tai oikeammin lupaa, silloin kun sen oikea aika olisi ollut. Nyt aikuisena minä reagoin kuin pieni lapsi ja vaikka se nolottaa, se helpottaa edes hitusen. Edes hetkeksi.
Tänään onkin oloni ollut levollinen, läsnäoleva ja pitkästi aikaa vapaampi. Kevyempi. Olen nauranut sydämeni pohjasta ja iloinnut elämästä. Itkun myötä koko tunnekirjo on taas vahvempana. Värit näyttäytyvät kirkkaina ja terävinä. Uskallan olla aistit avoinna. Tänään kyyneleeni ovat olleet hillittyjä onnenkyyneleitä. Uskallan unelmoida.
Avainsanat: onnellisuus, toivo, vapaus
Tänään on ollut oikea akkujen latauspäivä. Kevät auringon hellä kosketus ihollani parantaa pahinta sisäistä kylmyyden tunnettani, se antaa toivoa luoden uutta elämää. Herättää luonnon talviunestaan. Imen valoa sisääni ja nautin rauhallisesta hetkestä pihamaalla. Vaikka mieleni kiitää vielä osittain omilla teillään, olen taas saanut kiinni myös hetkestä. Osaan olla läsnä ja nauttia elämästäni. En elä vain synkkyydessä. En pyöri jatkuvasti ikävissä muistoissa, vaan osaan myös kerätä uusia kokemuksia. Haluan luoda tästä päivästä, tästä hetkestä valokuvan mieleni syövereihin. Haluan täyttää muistini kauniilla kuvilla. Miellyttävillä hetkillä, jotka toimivat vastapainoina ja voimaa antavina puskureina pahan päivän kohdatessani.
Katselen lapseni huoletonta leikkiä, muistan miten osasin itsekin pienenä tarttua kiinni pieniin asioihin ja luoda niistä itselleni oman maailman. Tuota taitoa kaipaan ja haluan opetella uudelleen. Haluan käyttää energiaani johonkin luovempaan. Piirtämiseen, muovaamiseen, kirjoittamiseen. Johonkin, mistä jää hyvä mieli. Miten aikuisuuden myötä katoaakin helposti taito tarttua hetkiin, jotenkin sitä tylsistyy ja jää paikoilleen junnaamaan? Etsiytyy vain rauhaan, josta helposti tuleekin passivoiva ja tylsyyteen ohjaava pakokeino nautinnosta. Pienet lapset ovat spontaaneja, ne innostuvat hetkessä ja suuttuvat/turhautuvat yhtä nopeasti. Heille elämä on seikkailu, jossa edetään koko ajan kohti uutta. Pysähtymiseen täytyy ohjata, mutta heille se on vain välttämätön paha. Aikuisena tuntuu kaikki kääntyvän päälaelleen. täytyykin yhtäkkiä potkia itseään liikkeelle. Täytyy kannustaa ja rohkaista itseään kohtaamaan uusia haasteita. Uteliaisuus ei enää tulekaan luonnostaan, vaan se täytyy opetella uudestaan. Väsymys painaa helposti aikuisen alleen, kun lapsi taistelee sitä vastaan viimeiseen saakka. Lapsi ei halua menettää hetkeäkään. He katsovat maailmaa aina uusia haasteita etsien. Uusin silmin. Miksi en aikuisena toimisi samoin? En minä vielä tiedä maailmasta juuri mitään. Osaan vasta murto-osan tämän kaikkeuden asioista. Miksi en kehittäisi itseäni? Voisin etsiä uuden harrastuksen, uuden kiinnostuksen kohteen, jonka avulla kehitän itseäni ja virkistän aivojani. Opiskelulla ravitsen henkistä kasvuani ja saan onnistumisen kokemuksia. Mutta mitä haluan oppia, jotain uutta kieltä olisi ainakin helppo opetella ihan kotonakin. Tai sitten voisin opetella virkkaamaan niitä ihania mattoja, joiden kuvia ovat sisustuslehdet pullollaan. Kaitpa minäkin puukäsitöitä koulussa opetellut poikatyttö, voisin tuon taidon oppia. 😉
Kaikki tämä virta on lähtöisin tuosta kevään ihanasta ihmeestä – auringosta, joka on luonnon oma masennuslääke. Valo ja lämpö, niiden avulla kaikki tuntuu taas mahdolliselta. Kaikki saa uuden merkityksen. Talven kuollut kylmyys on selätetty ja vuoden kierto alkaa jälleen alusta. En ole talvi ihminen. Minun on vaikeaa löytää talvesta hyviä puolia. Kyllä luonto on kaunis pakkaspäivänä, mutta se on silti kylmä ja kuollut, ihan kuin sisimpänikin. Jotenkin elän ja hengitän yhdessä luonnon kanssa. Se vaikuttaa minuun ja mielialoihini. Minussa on sittenkin vielä läsnä tuota lapsenomaista hetkessä elämistä, koska olen niin vahvasti kiinni tunnetiloissani ja niiden vaikutus on kokonaisvaltaista. En osaa ajatella ja tuntea tai puhua ja tuntea yhtäaikaa vaan tavallaan ne sulkevat toisensa ulos ja analysointi tapahtuu jälkijunassa.
Juuri nyt haluan vain tuntea ja nauttia tästä tunteesta! Minullakin on oikeus hyviin asioihin elämässäni. Minullakin on kyky tuntea iloa, onnellisuutta ja nautintoa elämän pienistä arkihetkistä. Juuri nyt olen kiitollinen elämästäni. Se on kaunis lahja. Se on arvokas. Se on hauras ja haavoittuvainen. Se ei ole itsestään selvyys.
Avainsanat: kiitollisuus, onnellisuus, Toipuminen
Itseinho ja ahdistus taas huipussaan. Katsoin lapsuuden kuviani yhdessä terapeuttini kanssa. En halua katsoa taaksepäin. Haluan juosta karkuun ja paeta kaikkea. En halua tarkastella menneitä, ne voi vain sivuuttaa ja yrittää unohtaa, eikö voikin? Miten saan pääni pysähtymään. En halua miettiä noita asioita. En halua kohdata tuota kuvissa näkyvää pikkutyttöä! Se on läpimätä, likainen, pahuuden ruumiillistuma. Ruma!!! Tiedän, se näyttää ulkopuolisesta ihan suloiselta,mutta se on kaikki valhetta. Se sai kaiken pahan aikaan. Se pilasi kaiken tyhmyydellään. Se halusi leikkiä prinsessaa, se vietteli kiltin sedän. Se on iljettävä otus! En kestä katsoa itseäni, hymyilevää pellavapäistä pikkutyttöä. Se en ole minä. Minä olen sisältä musta, synkkä, tyhjä ja tyhmä. En osaa enkä halua puhua. En sanoa enää koskaan sanaakaan. Haluan sulkea suuni täysin. Ei puhumisesta ole mitään apua.Ei kukaan voi minua auttaa, ei kukaan voi tätä ymmärtää! Ei kukaan näe minua niin kuin itse näen. Olkoonkin sitten kuinka vääristynyt kuva tahansa, niin minulle se on todellinen. Sen katsominen satuttaa. Se eristää minut muista, vie kauemmas nykyhetkestä ja etäämmälle muista ihmisistä. Se ajaa minua takaisin yksinäisyyteen.
En halua myöskään tuntea, se sattuu! Sattuu liikaa. Ei tätä pandoran lipasta tule aukaista, sillä sitä ei saa enää kiinni. Se syöksee eteeni yhä ahdistavampia mielikuvia ja vetää minut takaisin pinnan alle. Synkkään veteen, jossa kipu ja nautinto sekoittuvat ja oma minuus katoaa. En kestä sen kohtaamista, itseni kohtaamista. En kestä vanhempieni katsomista. Äitini, miksi voit niin huonosti? Oliko sekin minun syytäni? Sainko minä sinutkin voimaan pahoin? Miksi en ollut sinulle riittävän tärkeä, jotta olisit jaksanut olla iloinen? Ei äidit yritä tappaa itseään, vaikka voisivat kuinka huonosti tahansa. He hakevat apua ja yrittävät pitää itsensä kasassa lastensa vuoksi. Enkö minä ollut sinulle elämän arvoinen? Mikä minun arvoni sitten on? Kelpaan vain toisten tarpeiden tyydyttämiseen. Olen muiden halujen orja, halpa huora, jonka omat tunteet ja tarpeet on unohdettu. Olenko siis kuten sinä, äitini? Olenko yhtä masentunut ja vaivunko epätoivoon?
En halua sitä. Minulle lapset ovat arvokkainta, mitä elämässäni on. Minulla on hyvä puoliso. Kumppani joka arvostaa ja hyväksyy minut omana itsenäni. En minä halua tuhota itseäni, mutta miten sinä äiti, saatoit toimia niin? Jättää minut yksin, silloin kuin eniten olisin tarvinnut sinua ja tukeasi. Minä olisin halunnut syliin. Olisin halunnut tuntea itseni arvokkaaksi. En minä halunnut olla paha. Minä inhosin itseäni, miksi et nähnyt pahaa oloani? Miksi et tullut luokseni vaan annoit minun työntää sinut pois, aina vain kauemmas. Minä ajoin sinua kauemmas luotani ja sinä väsyit. Minä otin siitäkin syyllisyyden kantaakseni, etkö tajunnut? Kun sinä et jaksanut, minä luulin aiheuttaneeni senkin. Minä yritin olla hyvä ja kiltti, mutten aina jaksanut. Minunkin oli paha olla, mutta kukaan ei siitä välittänyt. Kukaan ei ollut riittävän kiinnostunut minusta. Minusta tuli iloinen kuori. Pärjäävä, reipas, kuuliainen, mutta sisältä olin rikkirevitty paholaisen pentu. Rankaisuni sain naapurin sylistä. Sen ansaitsin. Se oli minulle oikein. Ei minulla ollut muutakaan arvoa.
Osaanko nyt itse olla äiti? Osaanko huomata lasteni hädän, kun itse kamppailen edelleen omien kipukohtien kanssa. Jaksanko huomata heidän huolensa ja osaanko lohduttaa? Vaivunko liikaa menneisyyteen, kun yritän ymmärtää itseäni? Ehkä tämän kaiken käsittely onkin liikaa ja menetän otteeni nykyisyydestä. Miten lasteni sitten käy? Ajanko vain heidätkin samaan yksinäisen, vahvan selviytyjän rooliin, jossa itse olin ja vartuin? Jatkuuko sukupolvien välinen ketju sittenkin kauttani? Toisaalta, mitä minä valitan – minähän opiskelin itselleni mieluisan ammatin, löysin hyvän työpaikan ja sain välittävän perheen. Kaikkihan on nyt hyvin, eikö minun siis pitäisi vain olla onnellinen ja kiitollinen? Mikä järki on ruikuttaa jotain lapsuuden tapahtumia, olenko siis vain kiittämätön, katkeruuteen taipuvainen valittajaluonne, jolle mikään ei riitä? Ehkä olen vain kyvytön olemaan oikeasti läsnä ja onnellinen. En kyllä tunne niinkään. En tiedä mitä tunnen, en tiedä, mitä ajatella? Pääni jumittaa! Katson ulkona paistavaa aurinkoa ja haluan vain mennä ulos, nauttimaan kevään ensi hetkistä! Imeä auringosta virtaa itseeni. Täyttää itseni hyvällä ololla. Kai minäkin olen sen ansainnut!
Avainsanat: äitiys, itseinho, Syyllisyys
Millaisesta peilistä itseäni katson? Luultavasti hyvin vahvasti vääristyneestä. Minun peilistäni katsoo takaisin epävarma, ruma, poikatyttö. Ihminen, jolla ei ole oikeutta olla olemassa omana itsenään. Ihminen, jonka silmät ovat täynnä surua, epätoivoa ja vihaa. Silti suu hymyilee ja ilme on vakaa. Tämän peilin korjaamiseen tarvitsen tukijan. Hyvän sellaisen. Kaikki ammatti ihmiset eivät suinkaan osaa peilinä toimia. Ammattilainen yrittää helposti itse vääristää peilin näkymää, tarjoamalla liian voimakkaasti omaa näkemystään siitä, miltä siellä pitäisi näyttää. Silloin peilin kuva sumentuu ja saattaa muuttua, mutta ahdistus ei poistu. Todellinen muutos tapahtuu lempeyden kautta. Itse yhä uudelleen kuvaa tarkastelemalla. Hyvä tukija vain pitelee peiliä ja rauhallisesti ohjaa tutkimaan heijastuvaa kuvaa tarkemmin. Se kehottaa katselemaan kuvaa eri näkökulmista ja auttaa hyväksymään myös sen rumuuden joka sieltä heijastuu.
Hyvä terapeutti tai tukija ei pelästy minun ajatuksiani tai tuomitse niitä. Hän ei vaadi niitä muuttamaan, vaan antaa minulle aikaa itse muuttaa niitä katsomalla kanssani samaan peiliin ja kuunnellen mitä minä siellä näen. Hän hyväksyy minun tapana katsoa itseäni, mutta kuitenkin auttaa näkemään erilaisia vaihtoehtoja. Hän myös antaa minun katsoa pois silloin, kun en itse enää jaksa tai pysty jatkaa ja ohjaa taas uudelleen vaikean työn ääreen antamatta minun täysin paeta tai kiillottaa kuvaa täydelliseksi – valheelliseksi. Hän ei mene pärjäävyyden lankaani vaan tiedostaa harhakuvani syvyyden. Hyvä terapeutti on vakaa aikuinen. Hän on puolueeton ei syyllistä tai syytä. Kertoo kyllä faktat tasaisesti. Hänen omat tunteensa eivät sekoitu minun tunteideni vuoksi, eikä hän pelkää tunteita. Hän antaa minun suuttua, muttei anna minun rikkoa peiliä, koska silloin voisin satuttaa itseni sirpaleiden reunoihin. Hän muuttaa valaistusta ja auttaa katsomaan heijastuvaa kuvaani siten erilaisilla tavoilla. Hän vie sen välillä kauemmas ja tuo sitten taas lähemmäs. Minulla on nyt vihdoin tukija, johon luotan. Terapeutti, jonka kanssa uskallan katsoa tuota peiliä. Pienissä erissä katsomme syvemmälle ja kohtaamme pahuuteni ja rumuuteni. Silmissäni on toivon kipinä!
Avainsanat: toivo
Kiitollisuuden tunne on vaikea aihe. Koen, että minulla on paljon hyviä kokemuksia elämäni synkkien hetkieni vastapainona ja niistä tunnen valtavan suurta kiitollisuutta. Ne ovat auttaneet jaksamaan ja niiden avulla olen saanut korjattua rikkinäistä sisintäni. Silti onnellisuus herättää aina sisäisen pelontunteen. Jokainen hyvä hetki saa minut odottamaan seuraavaa romahdusta. Tunnen, että hyvistä asioista joutuu maksamaan ja pelkään sen hintaa. Jotenkin minun on helpompi olla kiitollinen pienistä asioista ja nauttia arjen pikkuisista ihmeistä kuin olla onnellinen suuremmista asioista. En halua toivoa mitään lisää, etten menetä mitään, mitä minulla nyt on. Pelkään toivoa ja unelmoida! Kun elämässä on vaikeuksia uskallan paremmin nauttia ja olla myös tyytyväinen. Silloin koen jo maksavani onnestani. Silloin ajattelen, että nyt minullakin on lupa iloita.
Koen, että minun pitää hyvittää olemassa oloani ja elämääni. Tunnen usein, että minun pitäisi tehdä enemmän muiden hyväksi. Minun pitäisi pyrkiä olemaan aina vain parempi ihminen toisille. En pidä itseäni arvokkaana ilman muista huolehtimista ja muiden auttamista. Minä en ansaitse tukea, toiset kyllä. Marttyyrimainen asenteeni saa minut voimaan pahoin. Inhoan tuota ajattelumalliani. Miksi koen, etten ansaitsisi myös hyviä asioita elämääni? Miksi edelleen koen itseni niin pahaksi? Miten saan ihmisarvoni nostettua ilman muiden palvelemista ja jatkuvaa pyrkimystä täydellisyyteen? Osaanko oikeasti olla kiitollinen elämästä? Tunnen, etten arvosta tarpeeksi elämässäni olevaa hyvää, kun ajatukseni niin helposti kääntyvät menneisiin. Haluaisin elää ilman niiden painolastia. Haluaisin vain unohtaa! Kehoni vain on toista mieltä, se nostaa ahdistuksen pintaan edelleen liian usein. Se vaatii, että kohtaan kokemukseni ja käsittelen ne – minä en halua! En halua tuntea, en halua muistaa! Minä haluan vain unohtaa, mutta kehoni ei sitä salli ainakaan vielä. Inhoan kehoani! Olen kuitenkin kiitollinen kyvystäni liikkua ja toimia. En vain siedä kehoni muistoja.
Liian usein en siedä kosketusta lainkaan. Kosketus ahdistaa. Se saa pelkäämään. Se satuttaa! Nostaa pintaan tunteita, joita en halua tuntea! Samalla kaipaan syliin, kaipaan hellyyttä! Ristiriitaisuus repii minua eri suuntiin. Olen järjettömän kiitollinen miehelleni, joka jaksaa kulkea rinnallani arpoen, milloin on ok koskettaa ja milloin ei. Hän yrittää huomata pienistä muutoksistani, milloin karkaan mielessäni kauas pois kehostani ja hän yrittää sinnikkäästi opettaa minua pysymään läsnä kehossani ja sietämään sen reakointia koskettamisen aiheuttamaan tunnereaktioon. Olen onnellinen, että olen saanut rinnalleni turvallisen miehen, joka sietää minun vaikeuttani olla lähellä. Hän myös jaksaa olla isähahmonani minun kaivatessani syliin ilman minkäänlaista painostusta muunlaiseen kosketukseen. Hän on joutunut minun traumojeni vuoksi luopumaan paljosta. Hän on joutunut sijaiskärsijäksi ja vihani kohteeksi, kun olen päästänyt ulos miehiä kohtaan tuntemaani raivoa. Hän on saanut niskaansa koko lapsena kokemani voimattomuuden ja turhautumisen tunteeni. Se ei ole oikein häntä kohtaan! Silti olen kiitollinen, että hän on jaksanut olla rinnallani, auttaen minua kohtaamaan ahdistuksiani.
Hän ei kuitenkaan voi olla kaikessa tukenani. Olisi liikaa vaadittu, että hän pystyisi kuulemaan ja käymään kaikki kokemukseni läpi. Se sattuisi häneen liikaa. Siksi olen kiitollinen, sillä olen löytänyt itselleni hyvän terapeutin – peilin, joka auttaa minua korjaamaan ajatusvääristymiäni. Riittävän vahvan ja tasapainoisen ihmisen, joka ei hätkähdä tai ahdistu mistään. Hän ei pelkää tunnereaktioitani. Hän ei kyseenalaista kykyäni pitää itseäni kasassa vaikeista tunteista huolimatta. Hän luottaa minun vahvuuteeni! Hän ei tarvitse lohduttajaa, kun minä annan itseni olla heikko. Hän vain on läsnä. Hän uskaltaa kysyä suoraan ja puhua asioista oikeilla nimillä, (mihin itse en kunnolla pysty). Suinkaan kaikki ammattilaiset eivät tähän pysty. Monille tämä aihe on liian ahdistava. Edellinen terapeuttini ahdistui selvästi itse, kun yritin puhua. Minä päädyin vakuuttelemaan hänelle, että kaikki on hyvin, piilouduin jälleen vahvan tukijan rooliin. Hän halusi koko ajan etsiä hyvää nykyisyydestä ja pyrki ohittamaan traumani käsittelyn. Jollekin tuollainen tapa voi sopia, muttei minulle. Olen loistava esittämään vahvaa ja selviämään arjesta. En minä tarvitse tukea nykyisyyteen. Minä osaan pitää huolta itsestäni ja perheestäni. Minä käyn töissä ja elän perusarkea loistavasti. Minä osaan olla vahva ja selväpäinen aikuinen niin vaadittaessa. Minä tarvitsen kuitenkin paikan, missä saan todella tuntea ja olla herkkä, se hauras pieni lapsi, jotta nuo liian pitkään sisääni haudatut tunteet saavat tulla ulos. Pienen lapsen ja yksinäiset teiniaikaiset tunteeni on saatava purettua ulos, jotta voin oikeasti päästä niistä ylitse. Minun on tultava nähdyksi kokonaisena rumana itsenäni, jotta voin eheytyä!
Minun on saatava tämä salaisuuteni esiin ja avattua koko karuudessaan, jotta sen voin jättää taakseni. Jottei se nouse kummittelemaan jonkun laukaisevan tekijän, kuten hajun, maun tai kosketuksen kautta. Minä haluan jakaa tämän taakkani. En jaksa kantaa sitä enää yksin. Se painaa liikaa! Olenkin kiitollinen siitä, että minulla on nyt ihmisiä rinnallani kulkemassa tätä vaikeaa ja epätasaista polkuani varjoista valoon. En aio antaa hämärän viedä minua mukanaan, vaikka hetkittäin tuntisinkin sen vetävän minut takaisin pinnan alle. En aio antaa menneisyyden hukuttaa minua alleen ja estää minua tuntemasta kiitollisuutta nykyisyydestä. Se ei saa määrittää minua! Se ei saa ajaa minua yksinäisyyteen. Paha ei saa voittaa tätä taistelua!
Avainsanat: ahdistus, itseinho, kiitollisuus, kosketus, voimaantuminen
Eilisen illan kuuntelin lempikappaleitani ja kirjoitin. Purin tunteitani paperille ja huomasin taas kerran kirjoituskieleni vaihtuvan pahimmissa kohdissa englanniksi. Tuota jaksoin kummastella hetken, mutta en aio antaa sen häiritä. Pääasia on, että sain kirjoitettua ja sanoitettua pahaa oloani. Tuon jälkeen on olotilani ollut tasainen. Pahin ahdistus on kirjoitettu pois mielestäni ja jätetty omaan rauhaansa. En aio lukea kirjoituksiani, en ainakaan vielä pitkiin aikoihin. Joka tapauksessa tuo puhdisti minua.
Sain nukuttua pitkästä aikaa hyvin ja tänään on ollut helppoa olla läsnä tässä päivässä ja nauttia ihanasta keväisestä aurinkoisesta ilmasta. Olen ollut ulkona lasten kanssa ja todella nauttinut arkitouhuiluista. Koiran kanssa pitkä lenkkikin sujui ilman synkistelyitä. Olen hoitanut itseäni, lakannut kynsiäni ja tanssinut nyt vielä saunan lämpö odottaa.Tällaiset hetket antavat valtavasti voimaa ja luovat uskoa elämän hyvyyteenkin. Pienet asiat ovat ne, joista todellinen onni syntyy! Turvallinen perhearki on elämän todellinen rikkaus! Nyt minullakin vihdoin on sellaista ja siitä olen kiitollinen.
Avainsanat: onnellisuus, Selviytyminen
On taas oikea sekamelska päivä. Tunteet ja ajatukset heittelevät laidasta laitaan. Sisälläni on ristiriitaisten vastaparien taistelukenttä. Tarvitseva pikkuinen vastaan itsenäinen omantien kulkija teini. Järkipuoli aikuinen tarkkailee liki huvittuneena tuota järjetöntä vuoropuhelua, jota mielessäni käydään. En haluaisi myöntää itselleni kuinka rikkinäinen pikkuinen lapsonen sisälläni asustaa odottaen vuoroaan tulla näkyväksi ja kuulluksi. Haluaisin toimia teinin tavoin työntäen sen takaisin omaan yksinäiseen piiloonsa, mutta tiedän että vain sen kohtaamalla, voin päästä käsiksi kaikkein vaikeimpiin tunteisiini ja voin päästä niitä käsittelemään.
Pikkuinen sisälläni on nyt valmis tulemaan esiin. Se haluaa luottaa ihmisiin ja haluaa olla tarvitseva, heikko pikkuinen. Se kaipaa aikuisen hoivaa ja huolenpitoa. En vain ole varma osaanko olla riittävän vahva aikuinen omalle sisäiselle pienoiselleni. Samalla kuin teinivaiheeni yksinäisyyteen turvautunut vihainen puoleni haluaa vain jatkaa eteenpäin. Tuntematta ja muistelematta menneitä. Se haluaa vain juosta karkuun pahaa oloaan hukuttaen itsensä töihin ja arjen askareisiin. Se väittää selvinneensä kaikesta ilman minkäänlaisia traumoja. Ja hetkittäin jopa uskonkin siihen. Aikuinen järkipuoleni tiedostaa kyllä, miten paljon kaikki kokemukseni vaikuttaa tänäkin päivänä ja miten paljon käsiteltävää minulla vielä on, jotta joskus tulisin ehjemmäksi kokonaisemmaksi ihmiseksi. Joka ei muistojen vyöryessä päälle yhtäkkiä humpsahda takaisin pieneksi itkeväksi rääpäleeksi tai itsetuhoisaksi itseään vihaavaksi tunteettomaksi teiniksi. En ole vielä lähelläkään todellista tasapainoista olotilaa, vaikka hetkittäin – hyvinä päivinä, niin kuvittelenkin. Nämä takapakki hetket muistuttavat minua edessä olevasta pitkästä tiestä varjoistani kohti valoa!
Avainsanat: epätoivo, Trauma
