Aurinkoenergiaa
Kevät ja lisääntyvä valoisuus rentouttaa, mutta samalla on aikaa ajatella. Mieli käynnistyy kun vaan loikoilee auringosta nautiskellen. Paha olo hiipii kiusaamaan ja ahdistus kurkkii olalla. Miten sen saa pois mielestä? Syyllisyydentunteeni ovat olleet vah oina läsnä. Mitä minä tein väärin? Miksi se kiinnostui minusta? Minä olin kauhea. En minä ollut suloinen lapsi, vai olinko? Entä jos olinkin, oliko se siltikään minun vikani? Miksi tunnen aiheuttaneeni kaiken pahan, vaikka järjen ääni yrittää tolkuttaa minulle, ettei lapsi ole koskaan syypää aikuisen toimintaan? Olenko niin vahvasti ”aivopesty” uskomaan omaan syyllisyyteeni, ettei tunnetaso tiedä muuta suhtautumistapaa kokomuksiinsa? Jos näin on, kuinka ihmeessä tunnekokemus muokataan järjen mukaiseksi? Onko tuon tunteen muuttuminen edes mahdollista?
Minä haluan päästä eroon jatkuvasta itsesyytösten virrasta. Minä haluan oppia siirtämään nuo tunteet oikeampaan kohteeseensa, mutta onko niille oikeaa kohdetta? Miksi joku aikuinen toimii niin? Onko hänkään oikeasti aikuinen vai onko hän henkisesti niin sairas, ettei ymmärrä tekojaan? Miten joku aikuinen voi oikeasti tehdä pahaa lapselle? Minä haluan ymmärtää häntä. Minä tarvitsen sitä tietoa. Minä en osaa vihata muuta kuin itseäni. Miksi? Minä haluan tietää, miksi hän teki niin? Mitä hän minusta sai? Mitä hän pelkää normaalissa aikuisten välisessä kanssakäymisessä niin paljon, että hänen täytyy käyttää lasta mielihalujensa täyttämiseen? Vai mistä oikein on kyse? Voiko joku oikeasti olla niin piittaamaton, ettei tajua miltä pikkuisesta tuntuu? Ei tuota en suostu uskomaan. En voi uskoa, että hän oli läpeensä paha. Kyllä hän välitti minusta, tapa vain oli väärä. Minä tarvitsen uskoa hänessä olevaan hyvyyteenkin. Se antaa minulle toivoa. Minulle merkitystä. En suostu ajattelemaan olleeni vain väline, jotain jolla ei ollut mitään merkitystä. Se sattuisi liikaa. Se olisi tuhoni. Minun täytyy saada tuntea olleeni edes hänelle jotain erityistä. Ei hän voinut vain olla niin julma. Kyllä hän oikeasti myös välitti minusta, vai uskottelenko edelleen tuota itselleni? Onko mitään todellisuuspohjaa tuolle ajatukselleni? Hänhän osti hiljaisuuteni. Ei se ole välittämistä. En jaksa ajatella enempää. Liian vaikeaa.
