Siipi maasta kirja on nyt ilmestynyt ja se on täysin vertaisvoimin koottu teos, jossa seksuaalista väkivaltaa ja hyväksikäyttöä kohdanneet ihmiset kertovat omin sanoin kokemuksistaan ja toipumisestaan. Kirja ottaa kantaa avustavien tahojen toimintaan ja auttaa myös läheisiä ymmärtämään paremmin, miten väkivallan uhri reagoi ja hahmottaa kokemuksensa. Suosittelen kirjaa kaikille aiheesta kiinnostuneille!
Tänään ollut hirveä olo. Tärinä ja kylmä alkaa pikkuhiljaa helpottaa. Vatsa edelleen kipeä ja väsyttää. Olen aivan puhki, en halua ajatella mitään. Muistot tai takaumat miten niitä kutsutaankaan puhkeavat ihan kummallisista syy yhteyksistä, ja sitten kaikki läjähtää suoraan keholle ja silmille. Keho reagoi ja järki katoaa. Sitä humpsahtaa täydelliseen paniikki tilaan ja vaikka tiedostan, ettei mitään tapahdu juuri nyt. Ei keho usko. On vaan pakko elää se läpi. Tuntea se koko voimallaan, sellaisena kuin sen muistan. Pikkuinen minussa tuntee ja kaipaa vain syliin. Haluaa lohtua. Olen ollut kippurassa turvapaikassani, tuntien itseni taas typeräksi, epänormaaliksi avuttomaksi. Kaikkea muuta kuin aikuiseksi. Pettymys oli kyl nyt aiempaa lievempää. Tunsin jopa hivenen myötätuntoa omaa pikkuista pelokasta puoltani kohtaan. Se on oikeasti pelännyt, vaikka olen vakuutellut itselleni, että hän vaan halusi olla kiltti. Olen aina vähätellyt ja puolustellut tekijää, nyt muistoni avasi hieman syytä, miksi koen tarvetta puolustella häntä ja syyttää itseäni osallisuudesta. Ymmärrän hitusen paremmin miten minä muutuin sellaiseksi kuin hän halusi.
Luultavasti tämä tietoisuus ei vielä kestä kauaa. Heti kun muisto haihtuu alan taas puolustelemaan häntä. Taistelen tiedostamista vastaan. En ole valmis hyväksymään asioiden oikeaa laitaa. Tiedän hänen tehneen väärin. Hetken tunsinkin niin. Nyt taas alan uskotella itselleni ansainneeni sen. Kaikki muut lapset ovat uhreja. En minä. Minä olen paha. Minä sain sen jotenkin aikaan. Minä tein hänestä sellaisen. Minun pitää olla kiitollinen, hän sentään välitti. Näin vakuutan itselleni olevani kaiken pahan ansainnut. Tiedostan ajatusteni typeryyden, järjettömyyden, kieroutuneisuuden, mutten saa niitä muutettua. En pysyvästi. Ydinuskomukseni tulevat jostakin liian syvältä.
Avainsanat: muistaminen, Syyllisyys
Nyt olen pystynyt ottamaan taukoa asioiden käsittelystä ja rentoutumaan perheen parissa. Pään särkyä lukuunottamatta olotila on ollut hyvä ja tasainen. Sadepäivätkään eivät masenna, kun varsinaiseen kesälomaan on vielä useampi viikko aikaa. Eiköhän silloin jo lämmintäkin vihdoin tule. Tällaiset hyvät päivät saavat tuntemaan llon hieman kummastuneeksi. Miten olenkaan voinut joitain viikkoja tai päiviä sitten olla niin kovin erilaisessa ahdistuneessa tunnekuohussa ja myrskyn laannuttua siitä ei ole enää tietoakaan? Hyvä näin.
Ihmismieli on melkoisen uskomaton. Se pystyy vaihtamaan roolia tarvittaessa ja unohtamiskykymme mahdollistaa nauttimisen silloin tällöin. Tavallaan tunteiden lohkominen onkin hieno asia. Se on taito ei kiusaus. Alan pikkuhiljaa ymmärtää, miten hienosti mieleni on suojellut minua. Miten olen automaattisesti osannut irroittaa itseni ahdistuksesta, jotta olen selvinnyt. Olen jopa hitusen ylpeä itsestäni. Ei minun tarvitse pelätä tätä vaihtelua. Se on osa minua. Kaikki nuo ”erilliset” tunteet ovat kokonaisuuden eripuolia, jotka on selviytymiseni vuoksi vain erotettu toisistaan. Nyt kun olen saanut taas vahvaa arkiminääni tasapainotettua ei tunnekuohutkaan häiritse. Tunnen niiden tulevan ja menevän. Ne eivät jää päälle, joten voin antaa niiden kertoa omaa tarinaansa, jotta kokonaiskuva minusta pikkuhiljaa saa rakentua. En voi kiirehtiä. Tarvitsen aika ajoin tilaa nykyhetkelle, arjelle. Haluaisin olla heti valmis. Nyt kun puhun niin kaikki on sillä selvää. Minä ymmärrän kaiken samantien, mutta ei se mene niin. On annettava itselleni aikaa. Ymmärrys kehittyy vähitellen. Tunteet tiedostuvat pienissä erissä, mutta suunta on oikea ja kehitystä tapahtuu!
Avainsanat: hyvä olo, Itsensä hyväksyminen, toivo
Juokseminen on loistava keino purkaa ahdistusta ja tyhjentää päätään. Apulannan loistavat sanoitukset korvissa soiden, jalat tallaamassa tasaiseen tahtiin hiekkatien pintaan, pääsee jonkun asteiseen transsitilaan, jossa ajattelukin kirkastuu. Jäin tänään pohtimaan, miten hienosti ihmismieli toimii.
Olen pitänyt itseäni täysin outona, epänormaalina, koska tunnetilani ovat jotenkin eriytyneet toisistaan. Muistoni vaihtuvat tunteiden mukaan ja irrallinen sivusta katsojan olotila liittyy vaikeimpiin hetkiin. Toisaalta taas järki katoaa taysin tiettyjen tunnemuistojen yhteydessä. Nyt yhtäkkiä aloinkin nöhdä tämän outouteni jopa tavallaan hienona ominaisuutena. Se on ollut mieleni keino hallita liian ahdistavia, käsittelykykyni ylittäviä tilanteita. Oikeastaan tuo on melkoisen luova tapa erottaa itseni ja eri tunteeni tavallaan eri tietoisuuden alle.
En osaa selittää järkevästi ja minulle tämä ”normaali” olotila onkin vasta nyt aikuisiällä valjennut olevan jotenkin erilainen tapa ajatella, tuntea ja käsitellä kohtaamiani tilanteita, kuin suurimmalla osalla muita ihmisiä. Olen hävennyt muistivaikeuksiani, ajan kadottamistani ja vieraalta tuntuvia tapojani toimia ja käyttäytyä. Nyt alan pikkuhiljaa tajuta niiden edustavan juuri noita mieleni erilaisia lohkottuja puolia. Tiedostan kyllä kaiken olevan osa minua. Jollain tasolla olen koko ajan läsnä nykyhetkessä, vaikka joku menneisyyteen liittyvä tunnetilani aktivoituukin ja saa minut paniikin valtaan. Osaan rauhoitella itseäni ja palauttaa kiinni tähän päivään. Tämä kaikki vie kuitenkin valtavasti energiaa. Tasapainoilla omassa sisäisessä tunneviidakossa, ennen pelkäsin tätä. Oman sisäisen kaaokseni kohtaamista. Pidin koko ajan yllä vahvaa selviytyjän roolia, jottei kukaan huomaisi, miten hukassa oikeasti olen.
Nyt en pelkää. Uskallan pikkuhiljaa tutustua oman mieleni erilaisiin puoliin. Yritän ymmärtää niiden tarkoituksen ja sen mitä ne edustavat selviytymisessäni. Tämä matka omiin toimintamalleihin ja niiden muistoihin tuntuu jopa kiehtovalta!
Avainsanat: dissosiaatio, muistaminen, toivo
Juhannus on onneksi minulle aika merkityksetön juhlapäivä. Suurin osa pyhistä ahdistaa ja herättää negatiivisia muistoja. Tämä keskiyön juhla on kuitenkin säilynyt mielessäni melko neutraalina. Ihana valoisuus ja kokon rätinä rentouttavat. Tuli on elementtinä puhdistava. Sen lämpö rauhoittaa ja liekkien loimua voisi vaan jäädä tuijottelemaan. Ajatukset lipuvat ohi kun vaan seurailee liekkien leikkejä.
Muuten oloni on ollut levoton, joten nautin suunnattomasti huomatessani osaavani myös irroittaa itseni ahdistavista ajatuksista, tunteista ja muistoista. Nyt minun pitäisi pitää taukoa vaikeiden kokemusten käsittelystä pitää itsekin lomaa. Kun tukijani tällä matkalla lomailee. Se kuitenkin herättää minussa myös pelkoa ja ärsytystä. Osa minusta( se pikkuinen) on hädissään. Se ei halua päästää irti. Pienelle loma tuntuu ikuisuudelta. Sille se on yhtä kuin hylkääminen. Se tuntee taas olleensa liian hankala, liian vaativa. Se haluaisi vain kiukutella ja takertua kiinni terapeuttiin. Ei halua päästää sitä lomalle. Samalla osa minusta on täysin välinpitämättömänä. Tukeutuu vahvuuteen. En tarvitse ketään. En kaipaa mitään. Ei minulla ole kenellekään mitään väliä. Järkipuoli taas on tyytyväinen. Saan keskittyä nykyhetkeen. Voin olla luottavainen siitä, että terppa pitää huolta itsestään. Ei uuvuta itseään asiakkaidensa ongelmilla vaan osaa rentoutua ja huolehtia itsestään. Luottaa siihen, että minä pärjään tämän ajan. Eli vaikka pikkuinen minussa huutaa, etten pärjää, järkipuoli yrittää olla sen tukena. Yrittää lohduttaa ja vakuuttaa, että kaikki on hyvin.
Sisäinen kaaokseni on siis valtava. Hylätty lapsiosani, välinpitämätön teinipuoleni ja järkevä nykyhetkessä toimiva aikuinen yrittävät tehdä yhteistyötä selvitäkseen tästä kesästä.
Avainsanat: dissosiaatio, riippuvuus
https://www.kansalaisaloite.fi/fi/aloite/852 Tämä kansalaisaloite seksuaalirikosten tuomioiden koventamisesta tarvitsisi vielä lisää allekirjoituksia. Lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten tuomiot ovat hiukan koventuneet vuosien varrella, mutta edelleen ilmoitus kynnys näissä rikoksissa on valtava ja usein tekijät selviävät pelkällä ehdonalaisella. Internetin ihmeellinen maailma on tehnyt lasten ja nuorten houkuttelemisen uhreiksi entistä helpommaksi ja rikosten määrä on siitäkin syystä kasvussa. Miettikää miltä tuntuisi huomata oman lapsen joutuneen vanhan miehen ahdistelemaksi. On helppoa ajatella, ettei tätä kosketa itseä, mutta uhreja on valtavasti. Suurin osa meistä ei puhu, vaan kannamme syylisyyden ja häpeän taakan itsellämme. Sitten kun uskallamme puhua on jo liian myöhäistä. Tekijät pääsevät kuin koirat veräjästä ja ehtivät sillä aikaa etsiä ja tuhota lisää pieniä uhrejaan niin henkisesti kuin fyysisestikin.
Nyt on ollut aikamoisen haastavaa tunne aallokkoa, enkä ole jaksanut kirjoittaa. Arkiminäni toimii edelleen hyvin ja ulospäin kaikki on suht niinkuin ennenkin. Kuitenkin sisäinen kaaostila on melkoinen. Puhuminen ja vaikeiden asioiden avaaminen saa tunnepuoleni kaaokseen, jonka selvittelyyn meinaa keinot aika ajoin olla hakusessa. Teen rentoutumisharjoituksia. Tietoisen läsnäöolon ja ajan ja paikan orientaarion harjoituksia. Yritän käsittää ja käsitellä sitä, mitä tunnetilani minulle yritäävät kertoa ja saada jotain käsitystä siitä mikä minkäkin olotilani milloinkin laukaisee, mutta yhä useammin en saa kiinni taustasta ja tunne vain hajoavani tunnevyöryn alle, silti samalla tiedostan, ettei tunne ole nykyhetkestä. Ei kerro mitään tästä vaan on muisto, kaiku menneisyydestä. Sen voima vaan yllättää aina kerta kerran jälkeen uudestaan. Mietin, miten paljon tätä on vielä on sisälläni ja miten kestän sen? Miten olen voinut kestää silloin lapsena? Minä tunnen olevani rikki. Osissa. Sisältä hajalla niin fyysisesti kuin psyykkisestikin.Ja siltikin olen toimiva arjessa pärjäävä aikuinen. Minä pystyn elämään peruselämää.
Minun tunteeni ovat erillisiä yksiköitä, joilla on omat muistonsa ja ajatuksensa niitä koskien. Silti tiedostan kyllä, että tämä kaikki on minua. En minä ole menettänyt todellisuuden tajuani sen suhteen. En minä ajattele, jonkun muun luovan ajatuksia päähäni, vaikka osa ajatuksista ja tunteista tuntuukin vieraammilta ja jotenkin erillisiltä. Minä kyllä tajuan kaiken kuuluvan yhteen, mutten silti saa niitä tuotua samaan kokonaisuuteen. Tavallaan mieleni on kuin laatikosto, jossa jokainen laatikko on tupaten täynnä roinaa. Ne kaikki vyöryvät aika ajoin ulos hukuttaen minut alleen. Minä tiedän, että minun pitäisi siivota niitä pikkuhiljaa. Ottaa tavaraa ulos vähän kerrallaan. Tarkastella mitä kustakin laatikosta löytyy ja siistiä ja kasata ne nätisti ja kesties vielä jaotella oikein ja sitten laittaa laatikot takaisin kiinni. Siivottuani minun ei kuitenkaan tarvitsisi enää pelätä niiden sisältöä. Minä tietäisin, että kaikki vanha pilaantunut on heitetty pois. Kaikki on järjestetty oikeisiin lokeroihin, eikä ne vyöry päälleni kun jokin muistuttava tekijä saa jonkun laatikon poksahtamaan auki. Tuo urakka vaan tuntuu niin raskaalta. Loputtomalta. Miten vuosien sekamelska siivotaan? Ei ainakaan yksin. No nyt en ole yksin. Minä luotan ihmisiin, jotka ovat rinnallani tällä vaativalla matkallani varjoista valoon.
Se mitä en kaipaa on ulkopuolisten viha ja syyllistys kommentit. Minä en edelleenkään tunne erillisyyttä teoista. Tiedän kyllä järjellä, ettei se ollut minun syytäni. Tiedän, että aikuinen on vastuussa teoista. Tiedän sen, silti kun joku heittää ymmärtämättömiä hirtetään tekijät munistaan kommentteja, niin minä voin pahoin, minä tunnen häpeää ja syyllisyyttä. Minä tunnen vihan kohdistuvan itseenikin. Minä olin osallinen, minä olin mukana tuossa pahassa. Minä välitin tuosta ihmisestä. Ei hän ollut puhtaasti paha ja ilkeä. Hän on sairas, sen tiedän. Hän ei ymmärrä. Hän ei voi ymmärtää, mitä teki. Ei hän halunnut satuttaa minua. Hän lohdutti ja auttoi. Tiedän, olen sekaisin. Hän on sekoittanut minun pääni. Hän teki väärin. Hän tuhosi suuren osan minusta, mutta minä elän. Minä olen selvinnyt ja oppinut jonkun verran ymmärtämäänkin asioiden vaikutuksia. Ei minun elämäni ole lopullisesti pilalla. Ei nuo kokemukset määritä sitä kuka minä olen. Eikä minun oloani helpota se, miten vihataan ja huudetaan kostonhimoisia kommentteja tekijää kohtaan. Minä haluan oikeasti tuntea, tietää ja ymmärtää -sisäistää sen, että minulle on tehty pahaa. Minua on kohdeltu väärin. Minä haluaisin, että tekijä itse ymmärtää mitä hänen tekonsa ovat aiheuttaneet minulle. Ei minua lohduta se, että hän viruu vankilassa, jos se ei estä häntä tekemästä uudelleen samoin ulos päästyään. Minä en saa mielihyvää siitä, että joku listii hänet samantien. Se olisi liian helppoa.
Minä haluan hänen oikeasti ymmärtävän, tuntevan ja katuvan tekojaan. Haluan hänen näkevän ja tuntevan minun tuskani. Haluaisin tietää miksi? Mikä hänen päänsä on saanut niin sekaisin, että hän saa mielihyvää ja kiihottuu lapsesta. Mitä hän pelkää aikuisessa terveessä ihmissuhteessa? Sillä ei terve aikuinen ihminen tyydytä tarpeitaan itseään heikommalla pienellä lapsella. Se on sairasta. Minä tunnen kuitenkin häneen verrattuna itseni hyvinkin tasapainoiseksi ja terveeksi. Minä tunnen jopa sääliä häntä kohtaan, ei hän ole järkevä, terve, turvallinen aikuinen. Hän on itse lapsellinen ja tarvitsee apua. Hänen täytyy ymmärtää oman mielensä kieroutumat ja ne eivät löydy vankilassa istumalla, jos samalla ei hoideta koko ihmistä. Tekijät tarvitsevat terapiaa aivan yhtä paljon elleivät enemmänkin kuin me uhritkin. Heiltä puuttuu oma sairauden tajunsa. Me uhrit yleensä tiedostamme ja ymmärrämme omien pahojen olojemme syitä ja hakeudumme avun piiriin. Kunhan rohkaistumme ja pääsemme hivenen irti häpeän tunteestamme. Me tiedämme ja tunnemme, ettemme koskaan haluaisi kenenkään muun kokevan samoin. Se on ainakin minun voimani ja vahvuuteni. Se on minun hyvyyttäni. Minä en ole paha, vaikka minulle on tehty väärin.
Avainsanat: paha olo, sääli, Syyllisyys, toivo, voimaantuminen
Kevät on yhtä juhla aikaa ja nyt viimekerrasta viisastuneena olen pitänyt itseni vesilinjalla ja olen oikeasti nauttinut mukavasta tunnelmasta ja ihmisten kanssa keskusteluista. Ahdistus tuntuu liki koko ajan taustalla, mutta yritän sietää sitä järkevämpien keinojen avulla. Olen yrittänyt puhua ja saanutkin jonkin verran sanoitettua sen alkusyitä. Itseinho ja viha sekä tunne, etten saa puhua on edelleen vahva, mutta sitkeästi sysään niitä syrjään ja pikkuhiljaa avaan häpeäni alkusyitä ja vaikutuksia nykyisyyteen.
Tunnen itseni usein pikkuiseksi ja itkuherkkyys hävettää, mutta koitan hyväksyä tuonkin puoleni tarpeen tulla kuulluksi ja nähdyksi. Yritän olla sättimättä itseäni tunteistani. Se on vaikeaa, mutta jonkin verran jo osaan höllätä. Uskallan myöntää entistä paremmin tarvitsevani tukea ja apua lapsuus ja nuoruus vuosien kokemusten käsittelyyn. Ne ovat jättäneet jälkensä ja vaikka kuinka yritän sen kieltää, en vain omin avuin saa niitä pois. En vain pysty unohtamaan, joten jospa sitten puhumalla viimein saisin jonkunlaisen rauhan. Ehkä mieleni jollain lailla pystyisi yhdistämään järjen ja tunnepuolen tai ainakin niiden välinen ristiriita voisi kaventua, jos ulkopuolinen toimii peilinä ja auttaa minua tunnistamaan omia kehäajattelumallejani. Tämä kaikki on iso ehkä, mutta toivo on herännyt.
En ole hajonnut häpeäni alle, vaikka hetkittäin on tuntunutkin, etten enää koskaan halua avata suutani. Tunnepaniikit ovat olleet voimakkaita, mutta niistäkin olen selvinnyt. Ehkä ne eivät teekään minusta ihan niin epänormaalia, mitä olen aina luullut. Ne ovatkin ehkä jopa normaaleja reaktioita epänormaaleiden kokemusten vastareaktioina. Silti ne hävettävät. Minä haluan oppia paremmin hallitsemaan niitä. Kyllä minä tiedän, ettei minulla nyt ole mitään hätää. Kukaan ei ole minua enää satuttamassa tai tekemässä pahaa. Silti aika ajoin paniikki saa vallan. Looginen ajattelu katkeaa, kun tunnereaktio käynnistyy ja siksi välttely menetelmä on toiminut melko hyvin, mutta kun ulkopuolisia ihmisiä ei voi hallita ja kaikkia trikkereitä ei voi välttää. 🙁
Tarvitsisin jonkun pikakeinon nykyhetkeen palautumiseen takauman iskiessä. Toivottavasti keksin sellaisen. Lisähäpeän määrä minimoituisi pikkuhiljaa. Saisin tunteen itseni hallitsemisesta. Se olisi varmasti ihana tunne!
Avainsanat: Häpeä, Toipuminen, toivo
Jotenkin sitä aina kuvittelee, että iän myötä järkiintyy ja oppii pitämään rajansa, mutta kun niitä ei oppinut pitämään nuorempana ei nytkään tahdo edes huomata milloin olisi aika lopettaa. Nyt puhun siis juomisesta. Kerran alkkis aina alkkis. Niinhän se kait menee. Minä en voi juoda lainkaan. Tiedän sen kyllä, mutta kun aloitan unohdan sen samantien. Eli minä sorruin viikonloppuna ja nyt lähden taas nollapisteestä. Vituttaa, kun ihmiset jotka eivät ymmärrä alkon voivan olla ongelma vaan nauravat. Hyvä kun kerrankin nollasit päätä. Eihän tuo nyt mitään jos joskus juo. Ethän sä kosjaan ota mitäs tuo nyt haittaa.
Mua haittaa. Minulle tulee paha olo. Ahdistus ja nuoruus muistot vyöryy päälle. Ei minulle alko toimi rentouttavana kivana juttuna. Minä osaan pitää hauskaa selvinpäin. Juodessa vaan haluan kuolla. Haluan vetää lopulliset kännit. En osaa lopettaa kun aloitan. En huomaa humaltumista enkä enää välitä mistään. Niin kauan kun tarjoilu pelaa minuun uppoaa. Raja tulee vastaan sitten kun ei mahdu enempää ja oksennan ulos sen mikä tulee ja sammun. Tosi järkevää. En halua olla tuollainen. En siis voi ottaa edes sitä ensimmäistä. Minun on muistettava se! Minä olen entinen alkoholisti ja nyt täytyy olla absolutisti etten sorru vanhoihin kaavoihini. Häpeästä selviän kyllä. Kännistä en välttämättä. Minä haluan pitää itsestäni huolta, en tuhota tietoisesti lisää.
Tämä vaan kertoo, että voin huonommin kuin haluan itselleni myöntää. Jos oloni olisi hyvä, en olisi juonut. En edes muiden painostuksesta. Nyt halusin välttää kyselyt, miksi en juo. Ajattelin, että pystyn ottamaan vain yhden. En pysty. Tahdonvoimani katoaa kurkusta alas samaan tahtiin viinan kanssa. Se ei ole tekosyynä tyhmyydelle. Minun pitää olla vahvempi, sillä kukaan ei voi minua pakottaa juomaan. Minä sorrun ihan itse. Sorrun silloin kun paha olo saa vallan. Silloin kun mikään ei tunnu miltään ja keinot tunteiden käsittelyyn ovat lopussa. Tarvitsen uusia keinoja, sillä tätä en halua!
Olen vihdoinkin ymmärtänyt minua pitkään vaivanneen ja osin pelottaneen ja ahdistaneen asian taustaa ja syy-seuraus yhteyksiä. Vielä en tiedä miten tästä pääsen eteenpäin, mutta kai tämä itsetietoisuuden lisääntyminen jo auttaa. Eli minulla eri muistot aktivoituvat ja ovat yhteydessä tiettyyn tunnetilaan ja toisenlaisessa mielentilassa en pysty juurikaan palauttamaan noita asioita mieleeni. Lapsenikin sanovat minun muuttuvan ihan erilaiseksi tunnetilojeni mukaan ja sitten minun on vaikea jälkikäteen tunnistaa tuota puolta osaksi itseäni. Tiedostan kyllä nuo kokemukset ja tunteet osaksi minua, mutta ne ovat silti erillisiä. Virallinen termi tälle ilmeisesti on dissosiaatio. Minä olen aina vakuuttanut itselleni, ettei traumoillani ole minuun mitään vaikutusta ja tietyssä olotilassa uskon siihen täysin, kunnes jokin pikkuasia muistuttaa menneistä ja humpsahdan täysin erilaiseen ”rooliin” silloin en pysty ajattelemaan vaan tunne ohjaa käyttäytymistäni. Jälkikäteen sitten hävettää ja tunnen itseni tyhmäksi. Itseinhoni ja vihani nousee pintaan ja välttelyn avulla saan taas koottua itseni toimivaan arkitilaan.
Nyt kun pikkuhiljaa tiedostan noiden tunteivien ja muistavien osien erillisyyttä en enää tunne niin suurta häpeää niiden ilmaantuessa. Ne ovat olleet keinoni suojautua tunteilta ja kokemuksilta, joita en ole pystynyt käsittelemään ja jäsentämään. Eristämällä ne omiin osioihinsa olen saanut jonkinlaista hallinnan tunnetta ja olen selvinnyt arjesta. Tavallaan on aika hienoa miten mieli on osannut suojella minun toimintakykyäni mahdottomien haasteiden edessä. Nyt haasteeni on saada nuo kokemukset yhteen. Miten, sitä en tiedä? Ajattelu kykyni katkeaa edelleen tunnemuiston aikana. Nyt kyllä yritän rauhoituttuani palauttaa mieleeni tunnemuiston aikaisia ajatuksiani, jotta järkeistäminen mahdollistuisi edes jälkikäteen. Helppoa tämä ei ole. Aina en edes huomaa hyppääväni eri olotilaan, kunnes yhtäkkiä tajuani tehneeni jotakin, mistä en ole ollut tietoinen. Yritän olla pelästymättä tuota tietoisuuden ajoittaista katoamista ja pyrkiä vaan hyväksymään se osaksi minua. Olen rikkinäinen ihminen, mutta matkalla kokonaisemmaksi ehjemmäksi ihmiseksi.
Avainsanat: dissosiaatio, toivo, tunteet
Tapasin äitini, joka oli ihan pirteänä. Oli mukava nähdä hänet hymyilevänä, mutta samalla minut valtasi suunnaton suru. Nytkin äiti on niin herkän oloinen, ihan kuin menisi rikki pienimmästäkin kritiikistä, joten pidin suuni kiinni, vaikka teki mieleni itkeä sille sen puutteellista äitiyttä. Hän ei osaa halata, minä halasin häntä toivoen ja kaivaten, että edes joskus hän halaisi minua. Puhuimme lapsuudestani ja hän ylpeänä kertoi miten minä 4-5 vuotiaana jo vaadin saada kulkea yksin bussilla ja minähän kuljin. Osasin tosi hienosti. Kuitenkin nyt aikuisena olisin vain halunnut huutaa, miten on voinut antaa niin pikkuisen lapsen päättää itse asioistaan ja ottaa vastuun itsestään. Eikö se tajua, etten oikeasti ollut valmis huolehtimaan itsestäni. Minä olisin tarvinnut rajat ja hoivaa. Ei minua olisi saanut päästää luomaan valheellista ison itsestäni huolehtivan tytön roolia. Se oli väärin. Mutta en voi sitä äidilleni sanoa. En voi häntä syyllistää nyt kun hän voi paremmin. Silti se sattuu! Se on väärin! Minäkin olisin ansainnut huolehtivat, hoivaavat vanhemmat, miksi en saanut sellaisia?
Onneksi sentään omien lasteni kanssa on edes hitusen paremmin. Rajat ovat rakkautta. Lapsi tarvitsee aikuisen luomaan turvaa ja se tulee nimenomaan rajojen kautta. Se kertoo välittämisestä. Lapset myös tarvitsevat syliä ja kosketusta. Turvallista oikeanlaista läheisyyttä. On ihana, kun lapseni kipuavat kainalooni ja haluavat selkään piirtämistä. Kurjaa vain on oma esiin nouseva ikäväni, jonka yritän lapsiltani piilottaa. Suru ja kosketuksen kaipuuni. Minustakin tulee pieni joka haluaisi syliin. Minäkin haluaisin tai olisin halunnut tuntea tuollaista aikuisen hyväksyvää rakkautta ilman vaateita jostakin mikä ei lapsuuteen kuulu. Suljin kyyneleeni sisääni ollakseni läsnäoleva äiti omille lapsilleni, mutta nyt kun on aikaa itselleni on itkuni aika. Nyt minä suren sen yksinäisen ” ison” selviytyjä tytön puolesta, joka sisälläni uskaltaa nyt vihdoin kertoa, ettei sillä ollut hyvä olla. Yritän itse olla äiti omalle kaltoinkohdellulle sisäiselle pikkuiselleni. Olen vihdoin vähän vihainenkin, mutta myös surullinen. Haluan vain käpertyä peiton alle turvaan.
Avainsanat: äitiys, suru, Yksinäisyys
Viime aikoina olen antanut itselleni luvan kuunnella sisäistä pikkuistani. Olen yrittänyt hyväksyä ja kohdata niitä tunteitani, jotka ovat osittain tai ainakin siltä tuntuu, jääneet lapsen tasolle. Häpeäni on suuri, kun huomaan itkeväni kippurassa viltin alla ilman selkeää syytä tai yhtään järkevää ajatusta tai edes mielikuvaa siitä, mistä tuo sisäinen paha oloni saa alkunsa. Yritän kuitenkin olla sättimättä itseäni tuntemisesta, yritän hyväksyä noiden lapsen tunteiden olevan osa minua. Ne ovat olleet piilossa, syvälle sisälle haudattuina. Ne on siinä muodossa, kuin sillä hetkellä, jolloin ne ovat saaneet alkunsa. Ei niille ole sanoja. Kokemalla, toivon voivani saada ne pois tai edes pienennettyä niiden sisälleni kasvattamaa ahdistusmöykkyä. Alan pikkuhiljaa hyväksyä olevani rikkinäinen ihminen. En olekaan ollut niin vahva, kuin olen yrittänyt itselleni vakuuttaa. Olisin halunnut selviytyä kaikesta pahasta ilman mitään jälkiä. Olen kuvitellut, että piilottamalla pahan oloni, se ei ole totta. Sitä ei ole, jos en sitä näe tai anna sille tilaa. Valitettavasti ihmismieli ei vain toimi niin ihanteellisella tavalla, että se pystyisi kokonaan sulkemaan kokemansa pois. Se onnistuu jonkun aikaa ja joissain tilanteissa, mutta kokonaan se ei siihen pysty. Tai en minä ainakaan, vaikka kovasti olen yrittänyt. Olen loisteliaasti vakuutellut itselleni, ettei millään ole mitään vaikutusta minuun. Välttelemällä kaikkea mikä muistuttaa menneistä, olen päässyt suht koht pitkälle, mutta todellinen toipuminen on mahdollista vasta uppoutumalle syvälle asioiden todelliseen ytimeen.
Tämän toipumisen polun haluaisin kovasti jättää kesken. Haluaisin vain palata entiseen hymyilevään, kaikki hyvin tyyppiin, muttei se enää onnistu. En enää osaakaan vaan olla aina iloinen. Paha oloni puskee esiin. Pystyn kyllä edelleen sulkemaan eri aistikanavat tarvittaessa pois käytöstä ja näyttelemään järkevän aikuisen roolini tarpeen vaatiessa, mutta nyt en enää läheisten edessä jaksa vetää tuota roolia. Minä annan pikkuisen lapseni päästä esiin ja se kiukuttelee. Se äksyilee. Se vaatii huomiota ja toisaalta tahtoo vetäytyä yksinään piiloon. Heilun äärilaitojen välillä ja pidän itseni kasassa, vaikka kaikki pitkään ja hartaasti ympärilleni rakentamat suojamuurit alkavat kaatuilla. Olen pulassa. Pelkään. Olen tulossa riippuvaiseksi muista ja se luo pelkoa. Tulen haavoittuvaiseksi. En minä voi luottaa muihin ihmisiin. Hehän vain hylkäävät tai satuttavat, vai olenko sittenkin väärässä? Voiko olla hyviäkin ihmisiä, jotka oikeasti voivat välittää myös tällaisesta pahasta kammottavasti ihmisestä? Sisäinen pikkuinen lapseni on kummissaan, se herättelee toivoa, jonka on haudannut jo kauan sitten. Saako sekin luvan näkyä? Onko senkin tunteille oikeus? Ehkä se ei ollutkaan paha, uskaltaisiko toivoa? Entä, jos petyn jälleen kerran, kuinka sitten selviäisin?
Aikuinen, jonka sisällä elää pikkuinen hyljätty, yksin selviämään jätetty tyttönen katselee itseään kummastuneena peilistä. Milloin minusta tuli aikuinen?
Tämä nykyaika on niin järkyttävän ulkonäkökeskeistä ettei mitään rajaa. Säälittävintä ovat aikuiset keski-ikäiset naiset, jotka yrittävät olla ikinuoria. Kauneusleikkausbisnes kukoistaa, kun itsetuntohäiriöiset ihmiset yrittävät ostaa itselleen hyvää oloa. Usein siinä epäonnistuen ja ajautuen vain hirvittävään leikkauskierteeseen, jonka lopputuloksena he ovat kaikki samannäköisiä töröhuulisia eleettömiä kuminaamoja. Kiristyksiä siellä täällä ja silikonitissit edessä törröttäen he sitten vakuuttelevat peilin edessä itselleen olevansa kauniita. Minä olen lapsesta saakka inhonnut itseäni, vihannut kehoani ja siltikin nyt aikuisena tunnen jopa iloa siitä, että yritän löytää sitä itsekunnioitusta ja arvostusta sisältäni, enkä peilin avulla. Nuo itseään peilistä tuijottavat ihmisrauniot eivät tunnu oikeasti edes huomaavan vian olevan aivan muualla kun siinä silmiin heijastuvassa kuvajaisessa. Mihin on yhteiskunnastamme kadonnut tervejärkinen ymmärrys? Miten moraalittomia ovat nuo kirurgit, jotka kerta toisensa jälkeen silpovat ja muokkaavat ihmistä, joka ei koskaan tule olemaan lopputulokseen tyytyväinen. Itsensä hyväksyminen ja rakastaminen lähtee kyllä sisältäkäsin! Sitä tässä itsekin opettelen, mutta ainakaan en kuvittele saavani itsetuntoani kohennettua ulkokuoren kautta.
Millaisen kuvan nuo aikuiset antavat lapsilleen? Jos he eivät ole tyytyväisiä itseensä, niin miten he voivat opettaa lapsilleen, että tämä on riittävän hyvä juuri sellaisena kuin on? Onko tulevaisuuden maailmassa kaikki vain samanlaisiksi leikattuja ja muokattuja barbienukkeja? Kuinka tylsä sellainen maailma olisi? Onneksi järkeviäkin ihmisiä vielä on. Enkä nyt siis tarkoita, ettei ulkonäöstään saisi pitää huolta, mutta keinotekoiset muutokset joksikin toiseksi ovat mielestäni vain mielensairautta. Kauneusleikkauksia tarvitaan ja joissakin tapauksissa ne ovat täysin perusteltuja. Esimerkiksi onnettomuuksien jälkitiloissa tai syöpäleikkausten jälkeen ymmärrän ne täysin. Kun ihmisen ulkoinen tila on selkeästi valtavirrasta poikkeava, voi leikkausten myötä elämä muodostua helpommaksi, kun pinnallinen tuijottaminen tai jopa eristäminen vähenee. Kuitenkin kaikkein kaunemmat, sydämellisemmät, aidoimmat ihmiset, joita koskaan olen itse tavannut ovat usein olleet jollain lailla ”erilaisia”. Heistä huokuu aito sisäinen rauha ja itsensä sekä toisten hyväksyminen juuri sellaisina kuin nämä ovat. Sellaisten ihmisten parissa itse viihdyn. Heitä arvostan. Heistä haluan ottaa mallia ja oppia itse arvostamaan itseäni tällaisena kuin olen. Se mitä haluan kehittää on henkinen voimani ja älyni. Kyllä haluan myös pitää fyysisesti itseni kunnossa, mutten halua antaa itseni sortua fyysisen kuoren ihannointiin tai kauhisteluun. Sillä ei loppujen lopuksi ole merkitystä. Se ei minua määritä!
Avainsanat: ilo, Toipuminen, toivo
Tänään vietetty perheen kesken päivää ulkona. Ajoittaiset raekuurotkaan eivät ole mieltä masentaneet. Kiipeily ja itsensä haastaminen erilaisten esteiden kohdalla saa aistit terävämmiksi. Ajtukset selkenevät liikunnan tuoman rasituksen ja ongelmanratkaisun kautta. Mitä vaikeampi fyysinen ponnistus vaaditaan, sitä rentoutuneempi olo on sen jälkeen. Liikkumisessa tosin pätee liiankin hyvin lausahdus no pain, no gain!
Omat sormet verillä. Miehellä kylki mustana. Lapset sentään onnistuivat meitä kömpelöitä aikuisia paremmin ja säästyivät haavereilta. Upeaa seurata, miten ketterästi lapsilta käy kiipeilyt ja temppuilut. Heillä on luontaisesti enemmän kimmoisuutta ja voimaa suhteessa kehon painoon. Mihin tuo katoaa iän myötä? Tai no ei varmaan mihinkään, jos jaksaa ja viitsii jatkuvasti pitää huolta kunnostaan. Arjen kiireissä omasta kunnosta huolehtiminen vaan jää usein taka-alalle. Ei aikaa halua ottaa itselleen, kun haluaa viettää aikaa yhdessä perheen parissa. Noh tuokin on vaan laiskan tekosyy, kuten tänään tuli osoitettua. Liikunnan riemua voi ja kannattaa nimenomaan kokea yhdessä koko perheen voimin. Eikä siihen tarvita kalliita maksullisia harrastuksia. Touhuta voi lähiympäristössä. Pihapiiri on täynnä mahdollisuuksia, kun vain oikeasti avaa silmänsä ja katselee ympärilleen!
