Mietittiin mieheni kanssa onko empatiakyky häviämässä nyky-yhteiskunnasta. Ainakin sen puute tuntuu kulkevan melko tiukasti käsikädessä ulkoisen toimeentulotason mukaan. (Toki poikkeuksiakin löytyy) Voihan tietysti olla, että kateellisena pienituloisena haluan vain panetella äidin ja isin pikkukullannuppuja, jotka ovat tietysti omalla työllään saaneet hankittua mm auton, joka maksaa enemmän kuin minun monen vuoden bruttotuloni yhteensä. Niin nyt voidaan kommentoida ammatinvalintaa. Kyllä olen itse kouluttautunut ammattiin, jossa palkkataso on täysin aliarvostettu työni laatuun nähden. Olen halunnut tähän ammattiin. Olen kiitollinen siitä, että työni opettaa minulle elämän tärkeimpiä arvoja. Se näyttää millä on todellista arvoa ja merkitystä. Se näyttää elämän kaikessa karuudessaan. Samalla se saa suuttumuksen nousemaan. Miten jotkut kaiken helpolla saaneet kehtaavat kommentoida, että jokaisella on samat mahdollisuudet tässä elämässä? Nuo kiittämättömät isien ja äitien kullannuput kaahaavat suojateiden yli kalliilla mopoautoillaan ja myöhemmin audeillaan välittämättä vähääkään toisista liikenteessä liikkujista. Jalankulkijan oikeuksilla ei ole väliä, kun minä kulttuurin kasvatit jyräävät. Ja tämä koskee kyllä vanhempaakin väkeä.
Usein huomaa, miten kiitollisuus ja toisen huomioiminen on tärkeää silloin, kun oma toimeentulo on haastavaa. Ne joilla olisi varaa joskus muistaa toista, eivät kyllä varmasti luovu omastaan. Hyvääkin tehdään ainoastaan näyttävästi, siinäkin haetaan arvostusta ja huomiota. Oikeat hyvän teot ovat niitä pieniä arjen huomioita. Näkymättömiä lahjoituksia yhteiseen hyvään. Kaduilla kävellään ihmisten ohitse, kukaan ei pysähdy edes lasten hätää kuulemaan. Ei uskalleta sotkeutua toisten asioihin. Tässä muutos viime vuosina on mennyt vain pahempaan. Kuvia voidaan kyllä ottaa ja lähettää lehtiin, jos joku on hädässä, mutta todellista auttamishalua on pelottavan vähän. Eivätkö ihmiset osaa ajatella, miten itse toivoisivat toimittavan, jos olisivat samassa tilanteessa? Ei vaadi paljon kysyä, onko kaikki kunnossa vai tarvitsisiko toinen kenties apua. Hätäkeskukseen osaa jokainen tällä kännykkäaikakaudella soittaa, jos muuten ei ole ea-taitoinen.
Sekavasti käyttäytyvä henkilö voi olla sairaskohtauksen saanut ja voi pelastua vaikealta vammautumiselta, mikäli saa riittävän nopeasti oikeanlaista hoitoa. Nuori tyttö sai epilepsia kohtauksen linja-autossa jokunen aika sitten, kuljettaja ei meinannut suostua edes pysähtymään saati soittamaan apua. Matkustajista tasan yksi siirtyi nuoren avuksi estäen tätä satuttamasta itseään kouristusten aikana. Sosiaaliseen mediaan kyllä ladataan videoita toisten ahdingoista, muttei oikeasti auteta. Mihin katoaa toisen tilanteeseen asettuminen? Haluaisivatko ihmiset itse nähdä läheistensä elvytystoimia netistä? Tai katsella omia hoitotapahtumiaan sitten,kun akuutti vaihe on ohitettu? Onko kaikesta tullut julkisesti hyväksyttyä vai onko vain niin, ettei osata ajatella toisen näkökulmasta? Voiko empatiaa opettaa? Voiko itsekeskeisyyden kulttuuri muuttua välittävämpään, mielestäni parempaan suuntaan, vai onko peli jo menetetty? Onko liian myöhäistä toivoa tuloerojen kuilun kaventamista kasvattamisen sijaan? Historia on täynnä esimerkkejä siitä, mihin eriarvoisuus johtaa. Emmekö koskaaan opi, että yhteiskuntamme on juuri niin vahva kuin sen heikoin lenkki. Mitä paremmin pidämme huolta heikommista, sitä sivistyneenpi, tasa-arvoisempi ja turvallisempi yhteiskunnastamme kehittyy. Eriarvoisuus lisää epätoivoa ja lisää tyytymättömyyttä asioiden hoitoon. Ääriryhmät saavat vettä myllyynsä ja vääjäämättä kuljetaan kohti konflikteja, jotka olisi olleet vältettävissä paremmalla yhteiskuntapoliittisella toiminnalla. Surullista, miten tyhmiä ja lyhytnäköisiä ihmiset ovat. Miten rahanvalta aina sokaisee ne, joiden vastuulla olisi huolehtia muista. Oma etu ajaa aina toisten edelle. Empatiaa ja todellista toisista välittämistä ei arvosteta paskan vertaa, vaikka samaan syssyyn ostetaan imagon kohotusta hienoilla hyväntekeväisyyskampanjoilla.
Roikun kiinni mieheni kädessä. Pikkuinen takiainen. En halua päästää irti. Haluan lähelle. Haluan syliin. Haluan haleja. Olen pikkuinen. Näethän minut. Tykkääthän minusta tällaisenakin? En anna häpeän tai selviytyjä puoleni tulla väliin. Minä tarvitsen tätä. Pieni minussa tarvitsee vanhempaa ja mieheni koen riittävän turvalliseksi, jotta uskallan häneen tukeutua.
Mieheni antaa hieman huvittuneena minun olla pikkuinen. Hän ei hylkää. Ei työnnä pois. Ei naura vaan lohduttaa pikkuista minussa. Minun on parempi olla, kun saan tuntea itseni hyväksytyksi myös pienen tarpeideni kanssa. Ei minun tarvitse koko ajan olla vahva aikuinen. Kotona minä saan näkyä myös lapsena, joka en koskaan saanut olla. Kotona s
aan tuntea miltä oikea välittävä huolenpito olisi kuulunut tuntua.
Aikuinen, äiti minussa on vihainen. Se haluaisi ravistella vanhempiani näkemään, miten väärin he ovat toimineet. Se haluaisi puolustaa pikkuista minussa samalla kun osa minua toppuuttelee. Vänkää vastaan. On sitä mieltä, etten tarvitse mitään. En saa tarvita mitään. En saa olla pikkuinen. En saa haluta läheisyyttä. En saa kaivata lohtua. En ole sellaisen arvoinen.
Sitten taas järkipuoli minussa yrittää tasapainotella kaikkien keskellä. Yrittää kuunnella ja vanhemmoida. Yrittää antaa kaikkien ”osien”, tunteiden olla. Antaa niille tilaa ja koittaa hyväksyä ne sellaisinaan. Ei pyri muuttamaan niitä vaan antaa niiden tulla kuulluiksi ja odottaa kärsivällisesti, että ne kulkevat ohi. Tunne sekamelskan keskellä oloni on ahdistuneen huvittunut. Ja ulospäin toimin edelleen täysin normaalisti. Aikuisena hoidan arkea niin kuin kaikki muutkin.
Avainsanat: rakkaus, tarvitsevuus
Tämän kuin sisäistäisi ja muistaisi! Se mitä meillä kotona oli, oli minusta ihan normaalia ja se onkin ulkopuolisesta epänormaalia. Se mihin itse ole tottunut ja siinä kasvanut pitäen sitä luonnollisena, onkin jotakin väärää. Olen ihan ymmälläni. Pikkuinen mieleni ei meinaa millään sisäistää tuota ristiriitaa. Oma elämäni on ollut se mihin olen tottunut. Ei sitä ole lapsena osannut millään lailla kyseenalaistaa. Isompana kyllä tunsin ja huomasin toisilla kavereillani ilmapiirin olevan ihan erilainen. Aloin tajuta jotenkin, jollain alitajuisella tasolla, että meillä on erilaista, mutten tiennyt miksi ja miten. En minä siksi tunne vihaa. Ahdistusta kylläkin. Edes pelätä en oikein osaa. Minulta puuttuu noita normaaleja tunteita. Ei niille ole ollut tilaa, ei paikkaa, ei kuulijaa. Oikeasti tajusin eilen, ettei minulla todellakaan ole lapsena ollut yhtäkään aikuista, jolle olisin voinut puhua. Olen aina syyllistänyt itseäni isompana siitäkin, etten puhunut. En kertonut kellekään, mitä tapahtui. Kenelle olisin voinut kertoa? Ei sellaista aikuista ollut, johon olisin luottanut. Opin jo ihan pienenä, ettei aikuisilta saa apua. Pitää olla hiljaa, näkymätön, kiltti tai ne suuttuu ja ahdistuu. Kukaan ei usko, kun yritän kertoa, mitä tunnen. En saa puhua höpöjä. Muistan pikkuisen kiukun, en minä puhu höpöjä. Aikuiset on ihan tyhmiä!
Mietin miten itse toimisin, jos lapseni sanoisi minulle tuntevansa jotakin, mikä minusta ehkä tuntuisi oudolta tai kummalliselta. En minä sanoisi, että älä sano noin, ei noin voi tapahtua. Minä kysyisin, miksi hän ajattelee ja tuntee noin. Yrittäisin selvittää, onko hän kenties nähnyt pahaa unta tai onko kokenut hän jonkun asian pelottavampana kuin mitä se todellisuudessa on ollut. Yrittäisin saada kiinni lapsen ajatusmaailmasta ja pyrkisin selittämään sille pienelle, miksi se ehkä tuntee noin ja lohduttaisin. Ottaisin syliin ja vakuuttaisin, etten anna mitään pahaa enää tapahtua. Mutta ei, minut vain hiljennettiin silloinkin, kun yritin suutani avata. Ei kukaan selittänyt minulle, mitä oikeasti tapahtui. Enkä tiedä edelleenkään varmasti mistä on kyse, mutta muistan ja tunnen tuon tilanteen, jolloin itse koin jääneeni vaille turvaa. Yksin! Muistan oman ajatukseni siitä, että kuolin, mutten tiedä varmuudella miksi tunsin niin. Se tunne on kuitenkin järjettömän vahva ja sen kanssa loin itselleni kuvitelman kaikkivoipaisuudestani.
Enkä siis edelleenkään koe luontevaksi puhumista. Minun on järjettömän vaikea pyytää apua. Olla tarvitseva, haluta jotakin. En minä saa. Ei minulla ole oikeutta näkyä, kuulua, tuntea. Ei kukaan halua kuunnella, mitä minulla on sanottavaa. Ei ketään kiinnosta minun asiani, minun tunteeni, minun elämäni. Minua ei uskota. Ja kuitenkin itse tiedän ja uskon. Miehenikin on tukena, mutta hän ei kestä kuulla kaikkea. Minun täytyy suojella edelleen muita pahoilta tunteilta. En minä halua järkyttää muiden uskoa hyviin ihmisiin, sillä tiedän kyllä, että suurin osa ihmisistä on ihan hyviä toisilleen. Suurin osa ihmisistä elää turvallista hyvää elämää kaukana kaikesta pahasta. Kuvitellen, että kaikilla on samat lähtökohdat – samat valmiudet elämään. Kaikilla asiat on hyvin. Kun omat haavat eivät näy ulospäin on helppoa antaa se vaikutelma, että näin on ollut minullakin. On helppoa pitää kiinni hymyilevästä ja sosiaalisesta ulkokuoresta. On helppoa näytellä kuuluvansa tuohon joukkoon. Silti sisällä huudan, karjun epätoivosta, surusta ja hivenen vihastakin. Miksi minä olen joutunut elämään tätä elämää? Miksi en saanut syntyä toisenlaiseen ”normaaliin” perheeseen? Miksi minä en saanut olla oikeasti tuollainen huoleton pikkulapsi? Miksi minun piti jo ihan pienenä hävittää osia itsestäni, jotta selviäisin? Miksi minun on aina pitänyt tasapainotella toisten tunteiden välitilassa varoen ärsyttämästä? Miksi minä on ole saanut olla minä? Tuntuu väärältä! Minä haluan olla niin kuin muut!
Avainsanat: epätoivo, puhuminen, Viha, Yksinäisyys
Järjettömyydessään täysin järkeenkäyvä olotila. En tiedä mitä tapahtuu. En hallitse tätä prosessia. Tunnen ihan liikaa, ihan vääriä tunteita. En pysy läsnä nykyhetkissä noissa tiloissa. Oloni on hetkellisesti täysin kaoottinen, mutta sitten kuin ihmeenkaupalla onnistun palauttamaan taas hallinnan tälle järkipohjaiselle arkiminälle ja voin vain kummastuneena ja väsyneenä ihmetellä, mitä kummaa juuri hetki sitten tapahtui?
Minä humpsahdan täysin jonnekin lapsuuteni tunnemaailmaan ja nyt alan aavistaa mitä yritän itselleni kertoa, en vain haluaisi kuunnella. En halua nähdä tuota omaa pienen hätääni joka verhoutuu mykkyyteen. Silti tiedän nyt miksi. Minun pitäisi olla tyytyväinen. Palapelini palaset kirkastuvat pikkuhiljaa. Ne loksahtekevat paikoilleen ja kokonaiskuva siitä, mistä tulen ja miten minusta tuli tällainen alkaa hitaasti ja tuskallisesti hahmottua. Se selkiytyy ja alkaa tuntua omalta. Ei siltä jonkun muun elämältä, jossa olen aina ollut järkitasolla sivustaseuraajana. Nämä kaikki muistojeni puolet alkavat yhdistyä ja vaikka tunnenkin olevani järjettömän tunnemyrskyn keskiössä, luotan jollakin kummallisella tavalla siihen, että tämä on minulle hyväksi. Muutos mikä minussa tapahtuu on minun parhaakseni, vaikka tekeekin minut hetkittäin tosi avuttomaksi, turvattomaksi, pikkuiseksi, pelokkaaksi ja kipeäksi jopa ihan fyysisesti.
En ole yksin tällä kertaa. Nyt minua ei yritetä hiljentää kaikin mahdollisin keinoin, jos minua itseäni ei lasketa. Ja minäkin rakoilen jo liitoksistani. Minä yritän sitkeästi puhua ja sanoittaa tätä sekamelskaa, jotta saan itse siihen jonkunlaista tolkkua ja itseymmärrykseni kasvaa. Minä kasvan eheämmäksi kokonaisuudeksi.
Tein tuossa muutama viikko takaperin itselleni spotify soittolistaa. Ajattelin, että etsin muutamia kipaleita, jotka ovat kolahtaneet vuosien varrella ja kappas vain lista vaan venyy ja venyy. Samalla tajuan, miten erityylisistä artisteista ja kappaleista olen vuosien varrella imenyt itseeni voimaa ja saanut lohtua – tuntien, etten kenties olekaan aivan yksin vaikeiden tunteideni kanssa. On upeaa, miten jotkut kykenevät luomaan taidetta, joka kolahtaa omiin kipukohtiin. Tarinat biisien taustalla saattavat olla hyvinkin erilaisia, mitä itse tulkitsen, mutta tunteet, joita ne minussa herättävät nostavat, tärkeitä tai vaikeita asioita kasvojeni eteen. Itse vain haaveilen osaavani muokata kaikesta pahasta jotakin, josta on apua toisille. En osaa.
En osaa juurikaan soittaa – laulutaidoista puhumattakaan. Piirrän, mutta tekninen tasoni riittää vain oman kaapin sisäpintoja koristamaan. Kirjallinenkaan ilmaisuni ei yllä todellisten mestareiden tasolle. Ainoa vahvuuteni on ollut tanssi, mutta sekin jäi viime vuonna pois kuvioista pahan olon vuoksi. Jotenkin kaipaisin valtavasti jonkunlaista luovempaa keinoa kaiken pahan käsittelyyn. Tuo valokuvaprojekti on ollut haastava, mutta siihenkään ei minulla ole riittävän laadukkaita välineitä. Ideoita kyllä löytyy joka lähtöön. Toteutuspuoli vain ontuilee!
Aika ajoin nousee esiin näitä porukoita, jotka kovaan ääneen uhoavat miten kaikkien lasten pahantekijöiden tiedot tulisi julkistaa ja ne pitäisi raahata saunan taakse. Tuo oman käden ”oikeus” kuulostaa reilulta ja heistä hyvältä ratkaisulta. Joo pointti kyllä on tavallaan kohdillaan, mutta ei se ainakaan minun oloani helpottaisi. Lisäksi mikään rangaistus ei ole vastaavuudessaan millään lailla yhdenvertainen siihen mitä tapahtui, joten se tuntuisi vain täysin turhalta. Nimien näkyminen olisi siinä mielessä minusta oikein, että tekijät saisivat edes hitusen kokea sitä häpeää ja pelkoa, minkä kanssa me uhrit olemme eläneet liki koko ikämme. Mutta sitten löytyy kääntöpuoli, eivät tekijät ole irrallisia ihmisiä. He ovat isiä, poikia, äitejä, veljiä ja siskoja. He ovat töissäkäyviä ulospäin ”normaalielämää” viettäviä naapureita ja kavereita. Heillä on oma laaja lähipiirinsä, joista monet voivat olla täysin ulkopuolisia, tietämättömiä yhden ihmisen teoista, ja nämä ihmiset joutuisivat myös asioiden julkitulon myötä ottamaan osakseen tuota häpeän viittaa. Enkä nyt sano, että tuokaan olisi välttämättä huono asia, mutta tämä laajenisi lumipalloefektin lailla ja siihen harva ihminen välttämättä todellisuudessa on valmis. Silmät voi sulkea ympäröivältä pahuudelta niin kauan, kun se ei kosketa itseä, mutta kun pahuus löytyykin läheltä on karutkin asiat pystyttävä kohtaamaan.
Heillä (siis tekijän läheisillä) alkaisi pohdinta- miksi en huomannut? Mitä olisin voinut tehdä toisin, olisinko voinut estää? He kenties syyllistäisivät itseään läheisensä teoista. Osa varmasti kieltäisi kaiken ja näin uhrien syyllisyyden tunto vain kasvaisi. Uhri kokisi uudelleen hylkäämisen ja yksin jäämisen. Hän saisi vain vakuutteluita itselleen lisää siitä, ettei näistä kokemuksista voi ja saa puhua. Joku herkempi saattaisi romahtaa tiedon alla. En minä uhrina antaisi itselleni sitä anteeksi, jos tekijän nimeä ääneen kailottamalla ajaisin esimerkiksi hänen lapsensa voimaan pahoin isänsä vuoksi. Niitä olen halunnut aina suojella. Toisaalta suojeluahan sekin olisi, että he tietäisivät-vaikeaa! Mikä olisi oikein?
Sitten taas tämä toinen puoli. Ei hänkään, pahantekijäni ollut puhtaasti paha. Ja niillä joilla tekijä on oma isä, se sama isä on myös läheinen ja hyväkin. Ei sen ihmisen päälleen saama raivo helpota uhrin oloa vaan lisää syyllisyyttä. Tunteet tekijää kohtaan ovat usein ristiriitaisia, joo voidaan varmaan puhua hienosti Tukholma-syndroomasta, mutta joka tapauksessa kiintymyssuhde voi alla vahva, vaikka toinen tekeekin pahaa. Ei silloin kosto ole helpotus vaan pelkoa ja ahdistusta aiheuttava asia. Tämä ei siis todellakaan ole puolustelua. Tekoja en puolustele. Tekoja en hyväksy. Tekijöille puollan kovempia rangaistuksia ja terapiaa, sillä he eivät ole terveitä aikuisia ihmisiä. Häpeää tulisi meiltä uhreilta saada poistettua ja tekijät tulisi saada ymmärtämään tekojensa pitkäkestoisia vaikutuksia, mutta mielestäni oikea ratkaisu ei ole kuula päähän. Näkyvyyttä ja avoimuutta kyllä kaivataan. Oikeaa puhetta tarvitaan, eikä hyssyttelyä, mutten ainakaan itse kaipaa mitään vihapohjaista lietsontaa, jossa ulkopuoliset ottavat tuomarin roolin. Nämäkään asiat eivät ole mustavalkoisia.
Avainsanat: Häpeä, kosto, puhuminen
Olen pohtinut sitä, miksi olen kaikesta huolimatta onnistunut luomaan itselleni kohtuu hyvän ja toimivan arkielämän? Olenko jotenkin erityisen vahva, vai onko tuo kaikki aikaansaatu näennäisen kovan kuoren ansiosta? Onko minulla vaarana romahtaa täysin, äkkiarvaamatta, jos jatkan tätä menneiden kaivelua? Vai onko turvallisempaa toimia näin, kuin jatkaa piilottaen kaiken ja sitten ne pompsahtavat taas kuin tyhjästä silmille jotenkin vielä hallitsemattomampina? En ole lainkaan varma, kuinka selviän. Hetkittäin tunnen halua luovuttaa, miksi minun pitäisi jaksaa elämää? Ei periksi antaminen aina ole itsekkyyttä, joskus se olisi kenties jopa oikeus. Eutanasia itselleni, armollinen lopetus liian rankasta elämästä, miksen saisi niin halutessani päättää?
Noh ei huolta, en ole valmis luopumaan tästä haasteesta. Olen kiitollinen nykyisyydestä, vaikka samalla suru ja jonkunlainen tunteeton tyhjyys tuntuu painolastina kaiken hyvän taustajoukkoina. Ne haluaisivat painaa minut alleen, nukuttaa ikiuneen kylmään syleilyynsä. Minä laitan vastaan. Sitkeästi sinnittelen torjuen niiden voimaa. Enkä todellakaan tunne itseäni vahvaksi, vaan äärimmäisen heikoksi. Veskun sanoin: Elämä jatkuu niin kauan kun sen antaa jatkua! Yhden lapsuuden ystäväni elämä tuli juuri päätepisteeseen. Hän ei jaksanut. Hän antoi periksi houkutukselle saada rauha tästä maallisesta vaelluksesta, joka ajoittain tuntuu aivan liian raskaalta. Tunnen helpotusta hänen puolestaan. Ei hänen ratkaisunsa tunnu sen enempää väärältä kuin oikealtakaan. Se on vain yksi valinta monien joukossa. Joku valitsee itse päivän, jolloin riittää. Toinen haluaa antaa kohtalon viedä ja katsoo rauhallisena kaikkea mitä eteen tulee. Lopputulos on jokatapauksessa ennemmin tai myöhemmin kaikilla sama, joten miksi sitä sen enempää surisi tai toisaalta toivoisikaan.
Haluan saada aikaan jotakin näkyvämpää, jotakin pysyvämpää, mutten tiedä mitä. Ei sen tarvitse olla isoa, kunhan se on merkityksellistä minulle itselleni. En vain ole vielä löytänyt tarkoitustani. Ainakin yksi päämääräni on omalla esimerkilläni toimia läheisiäni kohtaan niin kuin olisin itse toivonut minua kohtaan toimittavan.
Haluan yrittää ymmärtää myös niiden ihmisten motiiveja, jotka eivät kykene näkemään toisen tarpeita muuta kuin itsekkäiden silmälasien lävitse. Haluan jopa tavoittaa ajatuksia niiden ihmisten toimien takaa, joilla pyrkimys on pahaan – toisen satuttamiseen. Haluan saada kiinni siitä, mitä heiltä puuttuu. Tiedän, ettei muita voi muuttaa, mutta jotenkin toivoisin itse ymmärtämällä pahuuden olevan tuon toisen ihmisen heikkoutta, pystyväni tuntemaan itseni arvokkaammaksi hyvyyden kautta. Koen, että hyväntahtoisuus ja halu ymmärtää toisia on mielen vahvuutta. Pahuus, tunnekylmyys ja julmuus etenkin puolustuskyvyttömiä kohtaan on oikeastaan noiden ihmisten heikkoutta. Ei se anna oikeutta tuollaisille toimille. Ei se anna niitä anteeksi. Mutta se auttaa pääsemään niiden yläpuolelle, se auttaa näkemään niiden lävitse. Oman pahan olonsa käsittelemiseen kyvytön ihminen kääntää helposti pahuuden itsestään ulospäin purkaen sen muihin, tai sitten kiertää sen sisäänpäin tuhoten itseään. Vaatii valtavaa vahvuutta nostaa oma paha olo pöydälle, tarkastella sitä kuin ulkopuolisena ja pyrkiä muokkaamaan sitä niin, että se muuntuukin joksikin paremmaksi, kauniimmaksi. Taitavissa käsissä pahastakin saa alkemistin tavoin muokattua jotakin arvokasta ja kaunista. Siihen siis pyrin!
Avainsanat: epätoivo, paha olo, Selviytyminen, toivo, voimaantuminen
Nyt on valtava tarve taas piiloutua. Laittaa jarrut päälle ja työntää liian lähelle päässyt ihminen pois. En minä halua näitä vanhoja juttuja käsitellä! En halua puhua. En halua tuntea. En halua yrittää ymmärtää! Ei niiden pitäisi enää vaikuttaa minuun ja elämääni. Minähän olen aikuinen ja kaikki on ihan hyvin? Miksi ei tunnu siltä? Miksi käyttäydyn kuin pahainen uhmaikäinen kakara? Hoen Eitä, en halua sitä, enkä tätä ja samalla haluan kaikkea. Haluan näkyä ja kuulua. Tulla hoivatuksi ja huomatuksi, samalla syvästi inhoten ja häveten omaa lapsellista tarvitsevuuttani. Tunnen valtavaa syyllisyyttä. En minä saa haluta mitään, en minä ole minkään arvoinen. Ristiriitaisuus saa minut yrittämään entistä kovemmin pitää yllä hymyilevää – kaikki hyvin – arkirooliani, vaikka tiedostan sen turhuuden ja käyttäytymiseni järjettömän typeryyden.
Olen herkillä, liki kaikki kommentit aiheuttavat jonkunlaista ahdistusta. Ja epätoivon vimmalla yritän olla tuntematta. En halua murtua ja muuttua pikkuiseksi viltin alla itkeväksi ihmisraasuksi. Voin kyllä käpertyä itsesääliin yksin ollessani, mutten toisen ihmisen edessä. En halua tehdä mitään toisen ihmisen nähden. Yksin hyväksyn itseni ja tunteeni sellaisina kuin ne ovat. Tarvitseeko minun oppia sietämään toisen ihmisen edessä herkkyyteni näkymistä? Se tekee järjettömän turvattoman olon. Sitäpaitsi se altistaa uusille pettymyksille. Tunteva pieni ihminen minussa haluaa syliin. Se haluaa halin ja silityksiä. Se haluaa vakuutteluita, että se on hyvä ja arvokas sellaisenaan. Enkä minä tuolta ihmiseltä voi sellaista odottaa tai olettaa. Mitä hyötyä siis on tuntea sen seurassa? Sehän vain vahvistaa käsitystäni siitä, että on selvittävä yksin ja sen minä kyllä osaan. Siinähän minä olen taitava! Aina minä olen ollut yksin ja hoitanut itseni ja perheeni tukemisen ihan itse! Enkö muutosta varten tarvitsisi toisenlaisen mallin? Mitä pelkkä tunteminen auttaa? Ei pikkuisella ole hädälleen sanoja. En minä pysty sanoittamaan omaa turvattomuuden tunnettani, haluan vain, että joku ottaa silloin lähelle ja lupaa, ettei minun tarvitse selvitä enää yksin. Mutta minä tarvitsen fyysisen läheisyyden, enkä sitä tuolta saa. Mitä siis tuosta hyödyn? Silti kaipaan ja tunnen tarvitsevani sitä. Hetkeä, jolloin saan olla ilman kuortani edes osittain, edes hetkittäin. Se tuntuu kuitenkin hyvältä! En minä halua kiintyä ihmiseen, josta en tiedä mitään. Ihmiseen, jolle minä olen vain työtä. Miten voin sellaisen päästää lähelle? Mitä se voi minulle antaa, kun pysyy tiukasti tuolillaan? Läsnäolevana, joo, mutta sekin on väärin. Ei se saa olla kiinnostunut kuulemaan minun elämästäni. Ei se saa minua yrittää auttaa. Enhän minä tarvitse apua!
Haluan tuntea edes hetken itseni aidosti ”normaaliksi” ja samalla tunnen itseni täysin friikiksi, epänormaaliksi, hulluksi. Kuitenkin ulos lähtiessäni palaan taas täysin normi arkeen. Käyn töissä, huolehdin perheestäni ja teen asioita, joista nautin. Elän siis ihan ulospäin tavallista normaalia arki elämää, vaikka pääni sisällä on käynnissä ristiriitainen, mutta jollain lailla hallittu kaaos.
Avainsanat: arvottomuus, Syyllisyys, Yksinäisyys
En ole kovin aktiivisesti nyt jaksanut kirjoitella. olen ollut väsynyt ja vireystilani säätely tuottaa vaikeuksia. Oma prosessini etenee aika ajoin liiankin nopealla tahdilla ja kaikki voimani menevät itseni kokoamiseen ja arkeen orietoitumiseen traumamuistojen käsittelyn välissä. Yritän edelleen pitää tiukasti kiinni vahvasta kuorestani ja vaikka se jo turvallisessa tilanteessa nopeasti murtuukin on sen kokoaminen muiden ihmisten edessä edelleen minulle tärkeää. En myönnä edes läheisilleni, miten alas välillä tipahdan, kun paha olo saa vallan. Onnekseni sentään sisukkuus on minun vahvuuteni. Silloinkin kun tuntuu, etten jaksa enää hetkeäkään, vaan hajoan tähän koko kehon valtaavaan ahdistukseen, jossain pohjalla on kuitenkin tietoisuus, että tämä ei tapahdu nyt, että nyt olen aikuinen ja kaikki on nyt paremmin.
Se mikä on muuttunut ja on uutta, että nykyisin tunteet ovat yhä voimallisemmin mukana. Joskus aiemmin olen puhunut kokemuksistani liki estoitta, täysin turtana, tunteettomana. Sivustakatsojan roolista käsin, tosin sanallinen ilmaisuni on silloinkin ollut rajoittunutta, lapsenomaista. En pysty aikuisena puhumaan noista asioista. Nyt olen elänyt läpi ja tuntenut noita hetkiä. Silloin en pysty, halua puhua mitään. Tunteiden kokeminen ja tavallaan samalla niiden torjunta vie kaikki voimani ja looginen ajattelukykyni katkeaa. En saa sanaa suustani. En kykene puhumaan ja se turhauttaa. Se saa minut tuntemaan itseni naurettavaksi ja lisää häpeän tunnettani. Tai lisäsi alkuun. Nyt en enää jaksa välittää niin paljon. Annan yhä enemmän löysää ja siedän tunteiden vyöryä aiempaa paremmin. Kuitenkin samalla itseni nykyhetkeen palauttaminen tuntuu jotenkin entistä työläämmältä. En meinaa saada kiinni tästä hetkestä vaan mennyt olotila ja nykyisyys tahtovat lomittua ja jäädä hetkeksi yhteiseksi kaaokseksi sisälleni. Minulla on kaikki vakauttamiskeinot käytössäni ja vielä järjen ääni on saanut voiton ja olen pystynyt palauttamaan itseni suht nopeasti toimintakykyiseksi.
Onnekseni minulla on myös ns. hätäystävä. Ihminen, joka ymmärtää ja näkee iloisen ulkokuoreni lävitse ja joka tajuaa – voisiko soittaa – viestin oikeasti tarkoittavan: tarvitsen sinun tukeasi juuri NYT! Harva ihminen oikeasti huomaa ja haluaa kuulla, miten minulla oikeasti menee. Kaikki ovat tottuneet tähän iloiseen, vahvaan, sosiaaliseen puoleeni. Suurimmalle osalle ihmisistä se on kaikki, mitä he minusta näkevät ja tietävät ja itseasiassa, hyvä niin! Minä kaipaisin aitoa vilpitöntä halausta silloin tällöin. Rutistusta, joka kertoo, että saan olla pieni ja tarvitseva ja silti olen ok. Meidän kulttuurimme on täysin vieraantunut koskettamisesta. Sellaista välittävää turvallista kosketusta ei juuri kukaan anna toisilleen. Masennuslääkkeiden käyttömäärä yhteiskunnassamme varmasti puolittuisi, jos täällä olisi tarjolla halaajamummoja, jotka vain rutistaisivat ja pitäisivät sylissä. Silittäisivät ja välittäisivät! Läheisyyttä ihmiset kaipaavat. Kuuntelijaa ja näkijää, eivät yksinäistä purkista otettua valheellista mielihyvän tai tunteettomuuden tunnetta. Minä olen aina ollut lääkevastainen, mutta myönnän, että joillekin ihmisille ne voivat olla se ainoa keino selvitä vaikeista tilanteista. Siltikin niiden ohella olisi hedelmällisempää myös oikeasti saada puhua ja tulla kuulluksi. Välillä tuntuu, että myös ammattilaiset ovat sellaisia, jotka eivät halua kuulla, miten oikeasti voit. He eivät ole valmiita kuulemaan toisen hädästä. Kokonainen koulukunta psykoterapian piirissä kuuluttaa ratkaisukeskeisyyden nimiin. Siihen, miten ongelmista edetään suoraviivaisesti ylitse tiettyjen keinojen ja harjoitusten avulla. Toimii kyllä varmasti joissakin tilanteissa ja joidenkin ihmisten kanssa, mutta ainakin itselleni tuo tapa vain lisäsi omaa vahvan selviytyjän kuoren valtaotetta ja ahdistus tunteiden piilottamisesta kasvoi. Tunteita ei voi järkeistää, vaikka kuinka haluaisi ja yrittäisi. Niitä voi työntää syrjään, mutta vain antamalla niille tilaa voi ne muokkautua ja lipua ohitse kuten myrsky pilvet taivaalta.Siihen minua nyt rohkaistaan ja se tuntuu hyvältä samalla kun tuntuu pahalta. Ristiriitaista, mutta keventävää.
Meidän maamme on yksinäisten ja eristäytyneiden ihmisten maa. Sosiaalisuus on usein melko pintapuolista. Syvempää keskustelua vältellään ja negatiivisia tunteita häpeillään ja salaillaan. Ne vähätellään ja piilotetaan, vaikka nimenomaan niiden sallimisella ja näkyväksi tulemisella ne saisivat oikeammat mittasuhteet. Piilotettuna kaikki kasvaa ja alkaa elää omaa elämäänsä. Omassa päässä pyörittelemällä asiat vaan lumipalloefektin lailla alkavat kiertyä itsensä ympäri kasvaen järjettömän suuriksi. Kun on kantanut omia salaisuuksiaan vuosikaudet yksin, on niiden koko valtava. Niiden on annettava tulla ulos pienissä erissä. Kontrolli on turvakeinoni. Sen avulla pysyn toimintakykyisenä ja säilytän ulospäin kasvoni. Ei minun hymyilevä kuoreni ole paha asia, yritän pikkuhiljaa raotella sitä ja uskaltaa olla myös aidompi ja läsnäolevampi, kokonaisempi, mutta en voi tehdä sitä kerta rytinällä. Olen hyvällä tiellä!
Sain viime viikolla pohdittavaksi kelpaamattomuuden tunnettani tai oikeammin tehtäväni oli pohtia positiivisesta näkökulmasta, mutta vastarannan kiiskenä aloitin pähkäilyn ja kiertelyn ja kaartelun. Näkökulmia löytyisi valtavasti ja siltikin, vaikka löysin monia osa-alueita ja tilanteita, joissa kelpaan en silti saa sitä kaikkein syvintä tunnetta omasta kelpaamattomuudestani muuntumaan. Järkitaso ja tunnetaso jäävät jälleen kerran kauas toisistaan. Niiden välinen yhteys ei toimi.
Nyt taas tunnen itseni typeräksi koko tyhmän kirjoitukseni myötä. Itse lisään omaa kelpaamattomuuden tunnettani. Ihan kuin minulle itselleni mikään mitä teen, ajattelen tai tunnen ikinä kelpaisi. Ja siltikin tämäkin on vain yksi ohimenevä ajatus muiden joukossa. Kaikki lipuu ohi muuntuen ja vaihtuen. Niin tunteet kuin ajatuksetkin. Miksi siis edes jää miettimään. Jos nyt en kelpaa, hetken päästä taas kelpaankin edes lyhyen tovin.
Edistystä on tapahtunut. Olen saanut puhuttua hitusen enemmän kaikesta mikä mieltäni painaa ja olen uskaltanut tuoda esiin itseäni sellaisena kuin olen. Olen saanut tuntea, millaista on olla hyväksytty sellaisena kuin olen. Se tuntuu kummalliselta. Se pelottaa ja sattuukin. Se suututtaa. Ei minua voi hyväksyä, en minä ole sellaisen arvoinen. Kun ei tiedä mustä on jäänyt paitsi, ei sitä osaa kaivata tai surra sen puutetta. Kun tajuaa, millaista olisi voinut, kuulunut olla kipuilu vaan voimistuu. Silti tämä tuska on jotenkin parantavaakin – toivoa antavaa. Ehkä en olekaan menetetty tapaus, perinjuurin toivoton ja paha. Kenties minäkin voin kelvata tällaisena kuin oikeasti olen, enkä vain sinä vahvana kuorena, jonka alla tarvitsevia puoliani piilottelen.
Avainsanat: Toipuminen, toivo, tuska
Miten voikaan aikuisena ihmisenä olla kuitenkin tunnetasolla jämähtänyt näin täysin kiinni lapsuuden reagointi tapoihin ja miten itse estän itseäni pääsemäs käsiksi ongelmien ytimeen. En vain oikeasti saa sanaa suustani, silloin kun olisi mahdollisuus puhua ahdistavista vaikeista kokemuksista. Kun tunnereaktio iskee, jumitan täysin ja joudun keskittämän kaiken energiani itseni kasaamisen ja tunteiden torjumiseen. Miten kummassa sitä on silloin pienenä selvinnyt, kun nyt aikuisenakin paniikki vie voiton järjen toiminnasta? En ymmärrä.
Nyt mietin täytyykö minun kyetä joskus kasvotusten sanoittamaan kokemuksia, jotta voin niistä vapautua, vai riittävätkö muut keinot? Melkein kaikki käsittelyneinot on kyllä jo käytössä ja ainoa joka puuttuu on sanoittamisen ja tuntemisen yhdistäminen. Siellä on minun lukkoni ja erillisyyteni. Luultavasti se on myös avain kohta, mutta jarrut lyö heti vastaan kun yritän sitä lähestyä. Mitä siis edelleen pelkään? En tiedä.
Siedän jo melko hyvin tunnetasolla ahdistuksiani vaikkakin torjunta alkaa välittömästi. Eli itse tuntemista en kammoa. Miksi puhuminen on se suurin mörkö? Aikuisena tajuan kyllä, ettei mitään pahaa tapahdu, vaikka kertoisin kaiken. Häpeäkö on esteeni? Miksi sitten kirjoittamisessa häpeä ei enää nouse samalla lailla pintaan? Miksi puhuessa syyllisyyden tunteenikin on voimakkaampaa? Voiko pelkkä lupaus pitää salaisuutemme edelleen olla niin vahva vaikutin, että puhuessani koen tekeväni jotain väärää? Kirjoittaessa pystyn jotenkin kuitenkin muka pitämään lupaukseni, enhän kirjaimellisesti sano mitään.
Miten saan ravisteltua itseni irti tuon menneisyyden taakasta? Voiko näistä paskoista joskus ihan oikeasti ja pysyvästi selvitä? Aina kun kuvittelen, että kaikki on hyvin ja nyt mikään ei vaikuta enää mitenkään, tulee jokin pikkuinen asia, joka muistuttamalla vetää minut jälleen suoraan tunnekuohuun, josta alkaa hiljainen rämpiminen takaisin jaloilleen. Tämä väsyttää!
Avainsanat: ahdistus, puhumattomuus
Ärsyttää kuinka pienet asiat saavat pitkään jatkuneen hyvän olontunteen haihtumaan hetkessä ja tilalle tulee vain valtava ahdistus. Tiedän, että minun pitäisi välttää paikkoja, jotka muistuttavat vaikeista hetkistä, mutta en halua! Itsepäisesti yritän siedättää itseäni ja väen väkisin nyt halusin ajaa muutaman paikan ohi, jotka selvästi muistan lapsuudesta negatiivisina. Jotenkin pidän itseäni vahvempana ja tasapainoisempana aina kun muistot pysyvät visusti taustalla, mutta sitten pikkuinen altistus ja olen taas ihan pulassa pahan olon tunteideni kanssa. Helpottaako tätä koskaan? Enkö oikeasti voi ikinä käydä lapsuuden maisemissa niin, että tunnekuohu pysyisi edes jotenkin siedettävällä tasolla? Miksi tämä ei vaimene, vaikka muut normaalimmat muistikuvat hälvenevät ja tuntuvat etäisiltä? Miksi nämä muistikuvat ovat niin vahvoja ja tunnepohjaisia tai sitten täysin irrallisia ja ulkokohtaisia? Miksi kokemusten käsittely ei hävitä näitä? En halua muistaa tai ainakaan reagoida muistoihin näin voimakkaasti sekä kehollisesti, että pään tasolla.
Tuntuu, että pää hajoaa. Ajatukset jumittuu ja alan heti kiertää puolustelu kehää. Se oli oikein, minä ansaitsin kaiken. Olen paha. Sitten taas aikuisempi järjen ääni yrittää saada minut tajuamaan, ettei pieni lapsi voinut olla syyllinen. Pikkuinen minä koki vääryyttä, mutta joku minussa pistää vastaan. Ei halua ymmärtää, ei suostu hyväksymään tapahtuneita kokonaisuutena. Ei suostu kohtaamaan aikuisen pahuutta. Se on liian vaikeaa. Ei se ”hyvä” ihminen voinut haluta tehdä minulle pahaa. Syyn täytyi olla minussa ja samalla tiedostan, että huijaan itseäni. En kestä ajatella itseäni pikkuisena. En vaan pysty. Muut lapset ovat pieniä ja viattomia. En minä ollut. Minun täytyi olla jotenkin erilainen. Minun täytyi olla se joka sai kaiken aikaan.
En kestä ajatella. Ei pidä yrittää elää normaalisti vaan täytyy vältellä muistoja laukaisevia tekijöitä parhaani mukaan, koska minusta ei ole edelleenkään- Aikuisenakaan kokemusteni käsittelijäksi. Olen tyhmä. Olen avuton tämän taakkani edessä. On paras vaan pyrkiä pitämään se piilossa kuoren alla. Esittäen, että kaikki on loistavasti. Piilottaa haavani ja jatkaa pärjäävänä tässä päivässä, silti ahdistaa. Tuska on koko ajan lähellä. Odotellen pikkuhetkiä, jolloin suojaukseni pettää ja se saa tilaa tulla esiin. Turhauttaa!
Pidän lomaa nyt niin töistä kuin asioiden työstämisestäkin niin hyvin kuin suinkin taidan. Harmi vaan, että kaikkea ei voi hallita ja muut ihmiset kyllä aikaansaavat tunnekuohuja silloinkin kun niihin ei olisi valmis. Olen opetellut vanhempien tukemisen rajaamista, mistä tunnen huonoa omaatuntoa. Minun pitäisi olla se joka kuuntelee ja rientää avuksi silloinkin, kun oma jaksaminen on heikoilla kantimilla. En voi myöntää olevani itsekin heikko, en ainakaan heille. Ei minä olen aina ollut se tukipilari ja on vaikeaa jättää heitä selviämään omillaan. Tunnen, että minun pitäisi jotenkin hyvittää heille olemassaoloani. Minun pitäisi jatkuvasti tavallaan osoittaa kiitollisuutta, siitä että olen saanut syntyä tähän maailmaan. Minun pitäisi olla edelleen hyvä tytär ja avulias lapsi, jotta heillä olisi helpompaa. Jotenkin koen edelleen olevani jotenkin vastuussa heidänkin kahden aikuisen ihmisen hyvinvoinnista. Naurettavaa, tiedän kyllä. Ihan kuin voisin heidät parantaa ja tehdä onnellisiksi. Silti sitä edelleen epätoivoisesti yritän ja tunnen riittämättömyyttä ja syyllisyyttä siitä, etten koko ajan jaksa heitä tukea. Minulla on nyt oma perhe joka tarvitsee minua. Heitä varten minun pitää itseäni pitää kasassa. Siltikin, tunnen itseni petturiksi.
Olen vanhempieni ainoa turva. Minulle he soittavat, kun ovat pulassa. Ja mitä teen. Yritän kuunnella ja tukea ja samalla mielessäni itken, ettei tämän kuuluisi mennä näin. Minunhan se pitäisi saada heiltä tukea ja lohtua. Minunhan se tulisi saada olla heidän seurassaan pieni ja heikko. Tuntuu väärältä! Ahdistaa ja surettaa. Eivät he vain osaa. Eivät he ole pahoja ihmisiä. He ovat itsekin keskenkasvuisia hoivaa vaille jääneitä aikuisia, jotka ovat siirtäneet sukupolvien ketjua eteenpäin minulle haitallisin seurauksin. Nyt sitten rämmin epätoivoisesti eteenpäin yrittäen ymmärtää ja katkaista tätä tuhoisaa ketjureaktiota. Haluan itse oppia olemaan hyvä äiti!
