Nyt taas tasapainoisempi olo. Pääsin hieman liikkumaankin ja se jo tasoittaa ja piristää päätäni. Minun suorittava ja ”normaaliutta” ihannoiva puoleni rauhoittuu, kun pääsen purkamaan energiaa fyysisellä tavalla. Jalka ei vielä siedä liikkumista, mutta kädet pelaa ja sain kunnon hienkin pintaan.
Eilen annoin itseni nautiskella juustoja ja lasin viiniä, joten aikuinen nautiskelijakin on tyytyväinen. Pikkuisen nalle on tullut pesusta ja yöunet sain hyvin. Teini on kiukutellut ja kirjoitellut omaan tuhoamiskirjaansa oikein urakalla. joku minussa on taas opiskellutkin ja sosiaalisuuskin on huomioitu. Nyt rauha ja viltti sekä musa korville niin yksinäisyydestä nauttiminenkin tulee jonkun mieliksi toteutettua. Hieman tällaista kiireistä tasapainottelua tämä on, mutta parempi näin kuin vältellen tai täysin jotkut puolet sivuuttaen.
Monipuolisesti tunteet vaihtelevat ja jonkun verran järki pysynyt kartalla missä mennään. Joitain eteisempiä hetkiä taas ollut, mutta täyttä irrallisuutta ei kai juurikaan ole ollut. Jossain määrin irroitin jo itseni lomamatkasta, mutten täysin ja se on jo edistystä. Kykenen tuntemaan yhtenäisemmin kuin ennen ja pystyn olemaan yhtaikaa läsnä eritunnetasojen taisteluissa myös järkitasolla.
Avainsanat: dissosiaatio, hyvä olo, yhtenäisyys
Nyt väsyttää. En jaksaisi. Ja tiedän, että joku minussa jaksaa kyllä. Ymmärrän äitiäni paremmin. Hän oli jumissa myös. Hän ei nähnyt muuta tietä ulos. Häneltä puuttui nämä muut puolet, jotka minulla haukkuvat tälläisia ajatuksia itsekkäiksi. Minulla ei ole oikeutta edes haaveilla helpotuksesta. Minun osani on kärsiä. Elämä on kärsimystä. Ehkä makselen nyt entisiä karmavelkojani tai jotain muuta yhtä sekoa. Se on ainoa järki tähän nykyiseen tilanteeseen. Joo en usko tuohonkaan malliin. En usko enää mihinkään muuhun kuin epäoikeudenmukaisuuteen ja siihen, että elämä on pääsääntöisesti paskaa, mutta silloin tällöin saamme pilkahduksia kivoista jutuista, jotta jaksamme täällä orjan lailla suorittaa osuuttamme yhteiskunnan hyväksi. Samalla kun toiset nautiskelevat muiden yläpuolella vain siksi, että heillä on ollut parempi onni matkassa. Kenties rikkaat vanhemmat ja työ josta täysin epäoikeudenmukaisesti maksetaan huomattavasti toisia korkeampaa palkkaa.
Yleisvitutus tuostakin. Miksi palkkatasoa ei määritellä esim 5 tonnin välille? Ei kukaan ansaitse mitään 10 tonnin kuukausi palkkoja. Ei kenenkään panos, ole niin paljon toisen työtä arvokkaampi. Ei vaan ole. Jokaista työtä tarvitaan ja pitäisi arvostaa liki yhtälailla. Jokaisella tulisi olla mahdollisuudet suht samantasoiseen elämään. Joo tämä on utopistista ajattelua täällä itkekeskeisten narsisti persoonien hallitsemassa yhteiskunnassa, mutta niin oikeustajuni mukaisesti kuuluisi toimia.
Elämä ei ole reilua. Ei ole koskaan ollut, eikä tule koskaan olemaan. Se on vaikeaa hyväksyä. Olen kyvytön sopeutumaan tähän ajatukseen. Siksi kärsin. Mutta minäkin olen itsekäs, omaan napaan tuijottava ihmispeto, jolla ei ole oikeutta valittaa tai kuvitella olevansa parempi kuin nuo valtaa pitävät ahnert paskat. Itse olisin samassa asemassa varmasti samanlainen. Kuvittelen useinkin olevani muut huomioon ottava ja empaattinen. Paskanmarjat. Kuvottava itsekäs valittaja minäkin vain olen. Inhoan itseäni. Vihaan itseäni.
Avainsanat: itseinho, väsymys, Viha
Pelon tunne, on minulta usein kateissa. En koe siihen mitään syytä. Mitä pelkäsin, kaikki paha on jo tapahtunut. Kuitenkin nyt järjetön paniikki päällä. Pieni minussa on ahdistunut ja varma, että jotain pahaa tapahtuu. Että joku joutuu kärsimään, koska minä olen puhunut. Olen kertonut salaisuutemme. Olen pettänyt lupaukseni olla hiljaa. Näin taas hyväksikäyttäjäni. Hän on jo vanha mies. Silti tunnetasolla pieni minussa panikoi.
Osa minussa tahtoo ymmärtää. Tahtoo vähätellä. Tahtoo puolustella. Se halusi olla hyvä. Se halusi auttaa. Se ei ollut se paha. Minä tein siitä sellaisen. Se tykkäsi minusta ihan oikeasti. Mä olin sille tärkeä. Me olimme yhdessä mukana siinä ja se oli parempaa mitä kotona oli. En siis saa edes ajatella siitä pahaa. Sehän oli se hyvä lapsuudessani. Mutta sekin rikkoi minua. Sekin satutti.
Väsyttää. En halua tuntea mitään. En jaksa ajatella. En halua yrittää ymmärtää mitään. Haluan vain päästä yli. Haluan unohtaa ja selvitä. Miksi se on näin pirun vaikeaa? Mikä hitto saa minut jumittamaan kaikessa vanhassa paskassa? En minä tahdo elää näitä helvettejä läpi yhä uudestaan. Minä haluan jättää ne taakse. Ne kuuluvat menneisyyteen. Miksi en voi järjellä hallita tunteitani? Miksi en saa itseäni ymmärtämään, mitä se oli? Miksi en kykene tuntemaan ja ajattelemaan yhtäaikaa?
En halua olla tällainen ositettu kokonaisuus, jossa kaikki palat ovat jotenkin irti toisistaan. Osa inhoaa toista ja osa kykenee jotenkin toimimaankin yhdessä. Vihainen minussa on katkera sille iloiselle kaikesta irti olevalle selviäjäpuolelle. Vihainen ei siedä pelkoa. Se on naurettavan typerää. Mitä me nyt enää pelätään. Pelkääjä pelkää tuota vihaistakin puolta. Olen ihan rikki. Olen tunnetasoilla palasina. Enkä ole varma saako minusta koskaan kokonaista, ehjää, yhtenäistä ihmistä.
Avainsanat: ahdistus, dissosiaatio, epätoivo, pelko, Viha
Jotenkin nyt viimepäivinä tämän liikkumattomuuden myötä olen saanut taas kiinni pienestä uteliaasta, intoilevasta, naaivin tyytyväisestä puolestani. Huomaan pursuilevani, hörähtäväni intopinkeenä mukaan mihin tahansa mielenkiintokynnykseni ylittävään juttuun. Tykkään tästä olosta! Utelias elämäniloinen pikkuminä osaa ja nyt saa nauttia. Tosin se turhautuukin helposti. Sen into pysyy yhteen asiaan yllä vain melko lyhyitä hetkosia, sen keskittymiskyky on ihan lapsenkengissä. Mutta sen ilo täyttää tätä sykkyyttä ja tyhjyyttä minussa. Se on valoisa ihana ja sekin n osa minua! Jee. Olen kiinni myös hyvässä osassa itseäni! Tässä tunteessa haluaisin viipyä mahdollisimman pitkään, ilman soraääniä, kiitos!
joo joo tyhmää, joku minussa yrittää pilata tätäkin, mutta onneksi jotenkin pystyn nyt paremmin aikuisena rajaamaan ja pistämään tuon kiukuttelijan taka-alalle odottamaan vuoroaan. Huomaan sen olevan jotenkin kateellinen tuolle tyytyväiselle, iloiselle puolelle, joka ei tajua mistään mitään. Tuo toinen on vihainen erillisyydestä. Siitä mitä se on kokenut toisen vuoksi. Tuntuu kuin itsevihani olisi noiden eritasojen kiukkua siitä, että ne ovat erillään. Hassu tunne. Joo olen varmasti ihan sekaisen kuuloinen vaikka minulle tämä on avaavaa ja mielenkiintoista. Tajuan yhä enemmän omaisen sisäisen maailmani kummallisuuksista ja alkavat minulle olla yhä selkeämpi kokonaisuus. Yhteydet ja erot hahmottuvat yhä selkeämmin. Kai tämä on edistymistä. Ehkä nämä joskus voivat yhdistyäkin. Kaikki tuntuu kuitenkin yhä selvemmin minulta. Kaikki tunteet uskaltavat ottaa tilaa ja järjestän niille aikaa ja paikkoja, missä on turvallista näkyä.
Hetkellisesti jopa tykkään itsestäni! Ja näen itsessäni hyvää! Jee! Tämä on mukava tunne!
Avainsanat: dissosiaatio, hyväksyntä, ilo, itsetuntemus, tunteminen
Olisit tyytyväinen, kun ei tarvi mennä töihin, joo, kun osaisinkin. Tätä kuulen nyt kun olen saikulla tuon koipeliinini takia. Joo paikallaan olo ei satu, mutta kun yritän liikkua niin jomotus iskee samantien ja lääkkeitä en jääräpäänä tahdo syödä. Sitäpaitsi tyhmä lekuri ei voinut kirjoittaa vaan perusburanaa jota pyysin. Ei laittoi jotain hemmetin panacodeja muka tehokkaampia. No mulla ainakin päähän vaikutti niin että ahdistus moninkertaistui samantien kun tunsin, että pää on pöhnässä enkä hallitsekaan itseäni täydellisesti. Eli mulle nää päähän vaikuttavat lääkkeet ovat täys vikatikki. Ahdistus kasvaa, vaikka pitäisi käydä toisin.
Muuten vaan ottaa pattiin. En jaksa olla ja möllöttää. Vietän aikaa koneella ja turhaudun entisestään. Miten ihmeessä ihmiset jaksavat kotona oloa? Mä en kestäisi mitään pitkiä saikkuja tai työttömyyttä kovinkaan hyvin. Ilmoittautuisin varmaan mihin tahansa puskien putsaus kerhoon, että saisin jotakin puuhaa itselleni. Nyt olen piirtänyt, kirjoittanut, pölöttänyt puhelimessa ja silti koko ajan tarve puuhata jotakin. Kaipaan fyysistä rasitusta! Laiskistuttaa, tylsistyttää tämä lorvailu. Jos edes aurinko paistais niin voisin löhötä siinä. Joo vali vali. Tyhmää tämäkin. Nyt vaan tahdon marmattaa turhista pikkujutuista. En saisi. Pitäisi olla tyytyväinen. Pitäisi olla iloinen. Pitäisi nauttia hetkistä ja kyetä olemaan onnellinen. Kuka sitä aina osaa ja jaksaa. Sekin on rasittavaa välillä.
Olen vihainen terapeutillenikin sen lomasta. Ei terapeutit saa lomailla. Kaipaan sen rauhallista läsnäoloa, mistä voin imeä itsellenikin tasapainoista oloa. Nyt pitäisi löytää itsestäni tuo tyyni ja seesteinen olo, enkä saa siitä kiinni. Tyhmää!
Avainsanat: ahdistus, ikävä, loma, tuehautuminen
Haluan karkuun. Haluan juosta, liikkua päästä purkamaan taas tätä tunnekaaoksen aiheuttamaa energia pläjäystä ulos itsestäni, mutta ei. En voi liikkua. En pysty edes kävelemään ja mieli tahtoo juoksemaan! Satutin siis jalkani viikko sitten, enkä jääräpäisenä pelkurina ole voinut mennä lääkäriin. Ja se ei helpota. En voi astua sille. En pysty varaamaan painoa, kun pistää ja sattuu. Yritin puhua itseni lekuriin, mutta ei joku minussa pistää hanttiin niin hemmetisti. Minä kun en siedä sitä, että muhun kosketaan. Joku pelkää,että panikoin siellä ja joudun selittämään kummallista käytöstäni. Enkä tahdo! Pelkään, että jalassa onkin murtuma ja se pitäisi kipsata. Voiko ahdistavampaa minulle olla. Jalka jumissa, jossain kipsissä, en pääse pakoon, en pääse kovaa. Ihan kuin nytkään pääsisin, mutta voin ainakin mielessäni kuvitella, että voin juosta jos ahdistaa liikaa.
Kipsarin kanssa teen töitä viikottain, mitä jos panikoin sen luona. En enää koskaan kehtaa mennä töihin. Tiedän, että tämä on naurettavaa. Tiedän, että jos selittäisin mikä minua ahdistaa olisi kaikki varmasti ihan ok. Mutta kun ei en halua! Minä haluan olla normaali. Tuntea itseni normaaliksi. En halua olla tämmöinen panikoiva pelkuri. Minua suututtaa tämä naurettavuuteni, lapsellinen typeryyteni, josta joudun kärsimään. Koipeni paranisi paljon nopeammin ja paremmin, kun en olisi tämmöinen jäärä. Hyväksyvä asenne itseäni kohtaan pitäisi opetella, vitut mua kiinnostaa. Kylläpäs. Haluan olla itselleni hyvä, ja hyväksyä itseni tämmöisenä, tai suurin osa minusta haluaa. Osa ei. Ei koe tarvetta. Miksi pitäisi sietää tyhmyyttä? Joo tunnetasojeni väliset ristiriidat siis taas valloillaan ja tämä liikkumattomuus ei ainakaan helpota tilannetta laisinkaan. Tarvitsisin siivet, joilla lentää hetkeksi itseäni karkuun. Tunteita ja ajatuksiani pakoon. Vapauteen. Katselemaan itseäni ja koko elämää kauempaa, jotta oikeat mittasuhteet taas selkiintyisivät mielessäni. Nyt tarvitsen jotakin luovaa toimintaa tämän ahdistavan paikoillaan olon vastapainoksi!
Avainsanat: ahdistus, itseviha, tunteet, turhautuminen
Inhoan tätä. Vihaan tunteita. Vihaan tuntemista. Vihaan tarvitsevuutta. Vihaan itseäni. Vihaan terapiaa. Hirveä ristiriita päällä. Nyt pitkästä aikaa terapia enkä saanut suutani auki. Tunteet veivät taas täysin omaan maailmaansa. En minä halua enää koskaan puhua tai kirjoittaakaan yhtään mitään. En halua tuntea ja silti tuntuu. Silti sattuu ja itkettää ja kaipaisi vaan syliin. En saa tuolta yhtään mitään. Ei terapeutti voi minua auttaa. Ei terapia minua auta. Minä tarvitsisin jotakin paljon konkreettisempaa. Syliä, turvaa. Silitystä. Sellaista äitiä tai isää. Enkä saa sitä mistään ja se sattuu. Sattuu niin hirvittävästi. En kestä. En voi puhua. Ei pieni voi sanoa mitä tarvitsee koska se muuttaa kaiken. Ei pikkuinen halua mitään mikä ei ole aitoa ja tule luonnostaan. Se kokee, että on paha ja likainen ja siksi sitä ei haluta syliin. Ei se tajua, että olen aikuinen. Ei se tajua että sanat merkkaavat jotain ei ne sille ole todellisia. Se on vihainen, surullinen, väsynyt, turhautunut ja pettynyt. Se haluaa vetäytyä kuoreensa piiloon eikä enää koskaan tulla ulos. Se ei luota. Ei halua luottaa. Ei minussa ole nyt riittävästi aikuista. Olen liian rikki. En jaksa. Kuka ottaisi vain syliin ja rutistaisi. Silittäisi ja lukisi sadun. Antaisi vain olla turvassa kainolossa. Kuka? Onko se liikaa pyydetty? Miksi minä en pääse lähelle turvaan?
Avainsanat: ikävä, suru, sylin kaipuu, Viha
Suututtaa! Mikä noita tuomareita vaivaa? Onko ne oikeasti itsekin lapsista kiinnostuneita ja siksi pitävät tuomiot matalina vai eikö lapsiin kohdistuneet seksuaalirikokset heistä ole vahingollisia? Onko ne oikein? En ymmärrä. Taas naurettava tuomio miehelle, joka on uusinut rikoksensa ja silti saanut vain ehdollista, en voi käsittää!http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-1436498278543.html
Mitä tuollainen tuomio tuolle miehelle opettaa? Miten tuo on rangaistus? Miten tuo on suhteessa uhrin kärsimyksiin? Useiden vuosien seksuaalisen hyväksikäytön traumasta toipuminen vie varmasti uhrilta vuosia, jos onnistuu täysin siinäkään ajassa. Tuo mies ehtii vielä elinaikanaan tuhota vapaana / ehdollisessa ollessaan vielä useita lapsia ja viedä heiltä viattomuuden ja kyvyn nauttia normaalista aikuisen parisuhteesta. Ja se tuntuu olevan ”oikeus”valtiossamme aivan sama. Ei täällä oikeasti ole lapsella arvoa. Ei lapsen elämällä oikeasti ole merkitystä. Puhua voidaan hienoja lauseita lasten suojelusta, mutta teoissa se todellinen arvotus punnitaan. Fakta on ettei oikeuslaitoksemme arvota lapsen seksuaalista koskemattomuutta kovinkaan korkealle. Ymmärrys seksuaalirikosten pitkäaikaisvaikutuksista uhreille on hyvin puutteellinen. C-PTSD on täällä suomessa alidiagnosoitu häiriö ja tuntuu, että halua traumojen merkityksen ymmärryksen uhrin näkökulmasta kasvattamiseenkaan ei juuri ole. Surullista! Meitä rikkinäisiä ihmisiä tulee yhä lisää.
Avainsanat: C-PTSD, oikeus?, rikos, seksuaalinen hyväksikäyttö, Trauma, tuomio
Joku minussa alkaa taas jo odottaa ja kaivata turvahenkilöään ja turvapaikkaansa. Ja se suututtaa. Enhän minä tahdo sinne! En halua nähdä sitä tyhmää hylkäävää, muka auttavaa ihmistä. En halua mennä sinne, haluanpas. Hirveä ristiriita taas kasvaa. Osa haluaa vihoitella ja kiukutella. Osa haluaa syliin. Mun tyhmä terapeutti ei ota syliin. Muiden ottaa. En mene tonne. Ei se auta pientä minussa yhtään. Monilla terapeutit pitää sylissä ja silittää, lohduttaa. Sitä pieni minussa kaipaa! Isä tai äiti hahmoa joka lohduttaa. Sattuu niin kamalasti, ei kukaan voi täyttää tätä minun tyhjyyttä. Ei mikään auta. Ja silti joku minussa on kiintynyt tuohon tyhmään etäiseen terapeuttiin. Että voinkin olla idiootti. Minun pitää olla aikuinen. Pärjätä yksin. Selvitä ihan itse. En minä saa kiintyä kehenkään. Se vaan satuttaa lisää. Vihaan tätä. Vihaan itseäni!
Taas pintaan nousee selvästi tämmöinen uhoileva, itseriittoinen, ”vahva” puoli. Olen outo – mitä sitten? Kummajainen, yksinäinen, friikki, so what! Tunnistan itsessäni tällaisen keskarit pystyssä mahtailevan tason, joka on täysin kypsä kaiken paskan käsittelyyn. Sen mielestä pärjäämme mainiosti. Terapia on turhaa, ei se paska, hylkääjä tyyppi voi, halua auttaa. Ei sitä kiinnosta. Miksi siis minuakaan kiinnostaisi yhtään mikään. En puhu. En ikinä enää puhu sille yhtään mitään. En päästä sitä lähelle. Haluan kiukuta ja ajaa sen pois heti kun kehtaa palata lomaltaan. Vitut mä sitä tarvin mihinkään. Voin mitä mainioimmin nyt, kun en käy siellä tuntemassa ja pohtimassa menneitä.
Silti ahdistaa, miksi? En halua tuntea mitään tällaista. Haluan nauttia ja olla iloinen. Silti jossain taustalla on koko ajan muka joku pirun ikävän kaipuu ja paha olo. En tykkää siitä. En halua olla tällainen. Haluan olla kova, vahva, tunteeton. En halua olla tällainen ositettu normaalin naamari naamalla kulkeva outolintu, jonka tunnetilat ovat irrallisia ja tappelevat keskenään, kun en hyväksy tätä kaikkea osaksi minua. En halua hyväksyä. En. En. En.
Taistelen taas yhä vahvemmin herkkyyttäni ja pienen tunteitani vastaan ja se aiheuttaa lisästressiä, pahaa oloa ja ahdistusta. Mitä kovemmin tappelen itseäni ja joitain tunteitani vastaan, sitä suuremmaksi sisäiset ristiriitani paisuvat. En osaa nyt antaa kaikelle tilaa. En osaa olla aikuisena tämän kaaokseni keskellä. Haluaisin vain huutaa ja juosta karkuun. Paeta itseäni, tunteitani. Haluan pois tästä tyhmästä kehosta, joka tuntee ihan liikaa. Haluan pois tämän tyhmän pääni, joka ajattelee aivan liian monimutkaisesti. Haluan keskittyä simppeliin arkieloon. Miksi en pysty? Turhauttaa! Suututtaa!
Löytyisikö vapaaehtoisia elämänvaihtajia. Tahtoisin hetken kokeilla miltä tuntuu luottaa itseensä ja toisiin. Miltä tuntuu arvostaa ja hyväksyä itsensä täysin sellaisena kuin on? Voiko sellaista oppia? Voiko sellaisen olotilan saavuttaa, kun on näin rikkinäinen ihminen?
Avainsanat: ahdistus, hyväksyntä, ilo, itseinho
Vaikka kuinka yritän keskittyä tähän päivään ja olenkin ollut tosi tehokas juostessani taas koko ajan pikkuisen tunteitani karkuun. On jossain pohjalla jatkuva suru, kaipuu, ikävä. Minkä? En oikein tiedä. Sellaisen hyvän vanhemman miehen ja naisenkin isän ja äidin kaipuu. Tiedän, että olen aikuinen ja minun pitäisi hyväksyä se, ettei minulla ole ollut eikä koskaan tule olemaan turvallisia, lämpimiä, syvästi välittäviä vanhempia. Mutta kun en tahdo! Minä edelleen etsin syliä. Jotakuta, joka voisi pitää pikkuista minussa sylissä. Voisi vakuuttaa pienelle minussa, että se on hyvä. Että se saa haluta syliin, ja siinä ei ole mitään väärää. Että saisin vain itkeä ja olla ja toinen vain silittäisi hiuksiani ja lupaisi, ettei kukaan koskaan enää satuta, tee pahaa. Sitä joku pieni minussa haluaa ja kaipaa yli kaiken.
Eilen yritin taas turruttaa itseäni nuorelle itselleni tutulla keinolla, pää täyteen, tavalla. Ja toteamus on yhä vahvempi, tämä ei ole minun juttu. Tämä ei sovi minulle. En halua juoda. Ei minulla tule siitä hyvä olo. Ei koskaan. Minulla tulee aina vahvemmaksi ahdistus, itseinho ja halu päästä pois. Enkä halua tuntea noin. Minä haluan nauttia elämästäni. Eikä juominen ainakaan minulla tue tuota haluani vaan vie minua kauemmas herkemmistä puolistani. Minusta tulee hällä väliä asenteinen jollain tasolla itsetuhoinenkin ihmisraunio, joka ei kuitenkaan ole kaikki, mitä minussa on. Joskus on kyllä tärkeää antaa tämänkin puolen toteuttaa itseään, mutten saa antaa sen tulla vallalle. Saada minua koukkuunsa. Olisi helppoa luovuttaa ja antaa itsensä ajautua tuohon masentuneeseen maailmaan, jossa kaikki valo ja ilo ikäänkuin imeytyy pois. Mutta se olisi väärin lapsiani kohtaan. Heidän vuokseen haluan taistella. Mutta on vaikeaa antaa kun itsekin kaipaa niin valtavasti. Heidän hellimisensä nostaa pienessä minussa mustasukkaisuudenkin pintaan. Joo kuulostaa sairaalta. En minä saa olla lapsilleni kateellinen. Mutta joku pieni minussa on. Kun halitaan se tajuaa, että sekin olisi halunnut ja tarvinnut haleja ja syliä ilman sitä kaikkea pahaa. Miksi minua ei voitu rakastaa puhtaasti? Lapseni ovat niin viattomia, mikä minussa sai aikuiset toimimaan niin väärin. Miten minä olin erilainen, vai olinko sittenkään? Miksi ne aikuiset lähelläni olivat kyvyttömiä näkemään minut pienenä lapsena? Mikseivät he tajunneet mitä minä tarvitsin? En ymmärrä! En halua ymmärtää. Suututtaa, surettaa, väsyttääkin.
Avainsanat: ikävä, rakkaus, sylintarve
Hauskan hyväntuulisen välttelevän kiireinen olo. Pysähtyminen ja rentoutuminenkin on ohjelmoitua. Luulin jo, etten saa enää kiinni tästä selviytyjän roolistani, jossa negatiivisille tunteille ei ole sijaa, mutta väärässä olin. Lomakipuilut olivat vielä viime viikolla vahvana, nyt en saa kiinni siitä tuntevasta itsestäni. Ei minulla ole mitään tarvetta mihinkään. En minä ole kiintynyt mihinkään. En minä tarvitse mitään tai ketään. En saa enää kiinni siitä pahoinvoivasta pikkutytöstä, joka on kipuillut terapiassa ja jolle tämä tauko muka oli vaikea. En saa tunneyhteyttä oikein mihinkään. Tavallaan on helppo olla, mutta jotenkin tiedostan, ettei tämä ole koko totuus. Haluan kuitenkin nyt tuudittautua tähän. Haluan antaa itselleni luvan leikkiä, että tämä kestää. Joku vihainen tunnepuoli on taustalla, tunnistan sen, mutta se pysyy hyvin kiltisti vielä hallinnassa. Tarpeeni kirjoitella on hiipumassa. En halua jakaa enää mitään ihmiselle, joka ”hylkäsi” minut. En tarvitse tukea, pärjään mainiosti itse, yksin. Olen ollut aina vahva.
Olen ollut aina ainoa kunnon tuki itse itselleni. Itseeni voin luottaa, muihin en. Tämä tunne vahvistuu. Tämä tunne saa minut tuntemaan itseni ylenpalttisen ”vahvaksi” tämä on kova. Tämä on joustamaton. Tämä on kylmäkin puoli. Se on joskus ollut pelottavaa, nyt huomaan nauttivanikin tästä voittamattomuuden tunteesta. Koen, jotenkin olleeni oikeassa. Ei kehenkään voi uskoa. Ei aikuiset koskaan ole tukena. Ei niihin kannata luottaa, ne hylkäävät aina! Jättävät selviämään yksin. Ja sehän sopii. Minä nostan itseni jaloilleni, vedän itseni irti tunteista ja liitelen hyväntuulisena vältellen pysähtymistä. Huomaan kyllä väsyväni tähän, mutta pakotan itseni jatkamaan tässä liito olotilassa. Tajuan kyllä meneväni takapakkia. En saisi antaa itseni liukua yhä erillisemmäksi, mutta tämä on tuttua. Tämä on turvallista. Tämä on helpompaa kuin jatkuva ikävä ja pelko. Niiden kanssa en siedä oloani.
Avainsanat: erillisyys, Selviytyminen, tunteminen
Tuo tapaus on saanut valtavasti julkisuutta ja sitä kautta toivottavasti myös päättäjät heräävät oikeasti pohtimaan lainsäädäntömme ja oikeuskäytäntöjemme nykytilaa. Puutteita on valtavasti. Rangaistukset eivät mitenkään kompensoidu suhteessa tekoihin. Talousrikoksista annetaan valtavan pitkiä tuomiota ja sanktioita. Niissä ei kuitenkaan ole kyse kuin rahasta. Ihmisen henki ja terveys on noihin suhteutettuna täysin arvoton. Eikö kulttuurissamme ihmisen fyysinen koskemattomuus ole minkään arvoista?
Ehdollinen vankeusrangaistus on täysin tyhjänpäiväinen. Se antaa tekijöille kuvan, että noin voi toimia. Tekijä kokee voitonriemua. Hän ei tehnyt mitään väärää, kun ei joutunut edes vankilaan. Uhri jää yksin. Hänen tunteillaan, kehollaan, kärsimyksellään ei ole mitään väliä. Se on merkityksetöntä, hän on merkityksetön, arvoton huora. Tiedän, ettei tuo ole lainsäätäjien tarkoitus, mutta näin uhrista tuntuu. Hän saa kantaa arpiaan loppuikänsä. Hän tuntee häpeää, hänen kehoonsa on tunkeuduttu, hänet on häpäisty. Hän tuntee itsensä likaiseksi. Hänen tahdollaan ei ole mään mitään väliä. Teko ei ole ollut edes rangaistava. Hän on siis ansainnut tuon. Näin uhri tuntee ja ajattelee. Tällaisen viestin hän saa yhteiskunnalta, jonka tehtävä olisi mielestäni olla heikompien puolella. Yhteiskunnan tehtävä on asettaa selvät rajat, miten tässä maassa saa toimia, miten naisia, lapsia, yleensäkin toista ihmistä saa kohdella. Rangaistuksien tulisi vastata tekojen vakavuutta ja tällä hetkellä se ei kohtaa. Hyväksikäyttö ja raiskaus on henkinen murha, jossa uhri jää henkiin, mutta kituu sisältä. Muistikuvat eivät katoa. Eivät poistu, sillä kauniilla ulkopuolisten hyväntahtoisella tukemisella, että nythän kaikki on hyvin. Keskityt vain tähän. Unohda! Voi kunpa pystyisikin! Kukaan ei halua elää traumojaan läpi yhä uudestaan, mutta pienet triggerit tiputtavat tuonne ahdistuksen pyörteeseen, tuohon kokemukseen yhä uudelleen.
Jos sitten ajatellaan koko yhteiskunnan kannalta, niin vankila tuomio on kallis, mutta uhrien kohdalla unohdetaan tällaisten traumojen pitkäaikaiskustannukset. Oikeudessa uhri saattaa saada pienen korvauksen tilapäisestä haitasta, kivusta ja särystä. Haluaisin tavata yhdenkin lapsena tai aikuisenakin seksuaalista väkivaltaa ja hyväksikäyttöä kokeneen ihmisen, jolla haitta on jäänyt tilapäiseksi. Itselleen on usein helppoa vakuutella, ettei tunnu missään, mutta tutkimustenkin mukaan mielenterveys ongelmien vuoksi työkyvyttömyyseläkkeelle jääneistä jopa 20 prosentilla on taustalla seksuaalista väkivalta tai hyväksikäyttö traumaa. Liki kaikki mielenterveys potilaat ovat kokeneet lapsuuden aikaista kaltoinkohtelua jossakin muodossa. Eli siis näissä seksuaalirikoksissa yhteiskuntaa koskevat taloudellisvaikutukset tulevat usein viiveellä, mutta esimerkiksi 20-vuotiaana raiskattu nainen kun jää 30- vuotiaana työkyvyttömyyseläkkeelle ja pois työelämästä vakavan masennuksen, paniikkioireiden ja PTSD oireiden vuoksi, menettää yhteiskunta huomattavasti isompia summia kuin kukaan tuntuu tajuavan.
Onko vankila sitten se vastaus? Mielestäni se ei riitä. Se voi toimia pelotteena ja siten ennaltaehkäisevänäkin, mutta minusta tärkeämpää on kunnioituksen opettaminen. Raiskaus on aina raukkamainen teko, jossa motiivina on usein hallinnan ja alistamisen tarve, tai sitten puhdas kunnioituksen puute. Itseään kunnioittava ja arvostava ihminen arvostaa myös toisia. Terveen itsetunnon omaava ihminen kunnioittaa omaa ja toisen koskemattomuutta. Etenkin maahanmuuttajien kulttuureissa naisella ei ole arvoa. Naista ei kunnioiteta tasavertaisena ihmisenä. Maahanmuuttajille tulisikin selvästi kertoa meidän kulttuurimme tavoista ja arvoista. Heiltä tulisi vaatia halukkuutta ja kykyä sopeutua kunnioittamaan meidän yhteiskuntamme luomia rakenteita. Mikäli he eivät tähän kykene, ei heillä tulisi olla oikeutta pysyä maassamme. Vaikeuden aiheuttavat toisen sukupolven edustajat, joille tämä on se ainoa heidän tuntemansa kotimaa. Silloinkin tulisi rangaistuksen olla rajanveto yhteiskunnan puolelta. Osoitus, että näin ei Suomessa saa naista tai toista ihmistä kohdella. Tämä ei ole sallittua. Vangeille (kaikille seksuaalirikollisille, ihonväriin ja kulttuuriin katsomatta) tulisi opettaa, mitä he teoillaan aiheuttavat. Kyky asettua toisen asemaan on toista satuttamaan kynenevillä ihmisillä usein puutteellinen. Heillä on liialliset kuvitelmat omasta oikeudestaan toimia itsekkäästi ja heillä on usein narsistisia piirteitä ja pohjimmiltaan heikko itsetunto. Opettamalla perussosiaalisia taitoja, voivat heistäkin jotkut oppia ymmärtämään tekojensa vaikutukset.
Vihapuheet värkit valtiolle, eivät kanna kovin pitkälle. Kemiallisesta kastraatiosta on toki hyviä tuloksia, mutta välineitä raiskauksen suorittamiseen sairaimmat yksilöt kyllä keksivät. Tapanilan pojatkin käyttivät sormiaan, joten se ei kovin pitkälle auta. Enemmän tarvitaan avoimuutta. Rehellistä keskustelua ja selkeitä linjan muutoksia. Kunnon rajanvedot. Oikeuskäytäntöjä pohdittaessa olisi hyvä mukana olla myös uhrien edustaja, sillä asiantuntijat eivät koskaan täysin kykene ymmärtämään uhrin asemaa ja näkökulmaa. Häpeä sulkee monen uhrin suun ja itse oikeusprosessi on tällä hetkellä lisätraumatisoiva kokemus monelle seksuaaliväkivallan uhrille. Kun edelleen suurin osa näistä rikoksista jää pimentoon, myös uhrien määrä pysyy valitettavasti ennallaan.
Avainsanat: arvottomuus, oikeus?, rikos
Ihmettelin jälleen, miten vaikeaa minun on irrottautua. Miten paljon ahdistaa tämä tauko, loma. Miksi minun on niin pirun vaikeaa rauhoittaa itseäni ja luottaa siihen että kaikki on hyvin ja mitään pahaa ei tapahdu? Oivalsin, että yhdistän terapeuttini loman niihin lapsuuden muistoihini, kun äitini vietiin ”lomalle” ja jäin yksin isäni kanssa. Aina oli pelko äidin voinnista, ajatus ettei se jaksa eikä tule enää koskaan takaisin. Nyt tuo sama ahdistus kumpuaa jostain syvältä ja järjellä itseni rauhoittelu on vaativaa. Tunne, että minä olen ajanut äitini niin huonovointiseksi heijastuu nyt terapeuttiini pelkona, että hänkään ei jaksa. Tajuan kyllä, ettei minun tarvitse kantaa huolta hänen hyvinvoinnistaan. Hänhän on oikeasti vain lomalla. Sehän on hyvä asia. Hän pitää huolta itsestään, jaksamisestaan. Tuo on tervettä.
Äitini oli sairas. Enkä minä sitä voinut lapsena saada aikaan, jotenkin kyllä tajuan tuon, mutta tunnetasolla olen edelleen erimieltä. Nyt kun sain kiinni tämän tunnekaaoksen taustasta on tätä kuitenkin helpompi sietää. On helpompi olla rauhallisena ja hyväksyä tämäkin tunne. Pelkoni ja ahdistukseni ei ole enää niin järjetön ja löydän jopa itsestäni ymmärrystä tällekin lapsenomaiselle hädälle ja takertuvuudelle.
Avainsanat: hätä, oivallus, pelko
