Tämmönen olo tänään. Olen ollut ylivireessö. Pilannut itselleni puuhaa niin netin parissa kun piirustellenkin. Pitänyt itseäni kiireisenä. Ja nyt jumittaa. Pää ei kunnolla käänny ja särkee/ vihloon kun vähänkin käännän väärässä asennossa tai liian nopsaan päätäni. Ei kivaa. Ei oikein pysty venyttämään kun sattuu. Burana juuri heti päälle, kun on vähän sen tuntuinen, et olis tulehdus päällä. Eilen saunottiin ja sen jälkeen iski. Ja tunnetustihan kuuma ei tee tulehdukselle hyvää.
Joka paikka puutuu, kun ei pysty liikkumaan kunnolla ja kaikki ottaa päähän. Tää on kyllä varmaan ohimenevä vaiva, mut ärsyttää silti. Muutenkin tosi pinnassa taas jotakin ihme turvattomuutta. Yhdistän johonkin ihan pieneen minussa enkä tykkää yhtään. Torppaan ja kiellän koko ajan tuntemista. Siksi varmaan nyt kehokin taas antaa periksi. Ei siedä tätä pakoilua. Pakottaa pysähtymään. Enkä tahdo. En yhtään. Ei mulla mitään ongelmia ollut. Mähän oon jo ihan ready lopettamaan kaikki terapiat. Olin jo varautunut siihen, et tää loppuu ja nyt kun ehkä voinkin jotenkin jatkaa antaa joku mussa periksi. Tunteet puskee pintaan enkä saa niitä torpattua ja tää on tyhmää. Mä tartten lisää vakautta. En pärjää näiden paskojeni kanssa. En ole valmis. En pysty. En pysy kasassa. En ole vahva. En ole.
Selvisin julkisen puolen lääkärikäynnistä hengissä. Joku minussa jopa tykkäsi tosta psykiatrista, vaikka en täysin luotakaan. Yksityisellä totuin, että lääkäri tavallaan hyväksyttää tekstinsä ja lausuntonsa ensin minulla, ennen siis eteenpäin laittoa. Nyt annoin luvan laittaa suoraan Kelaan/ tohon johonkin toiseen työryhmään. Keskusteltiin eri vaihtoehdoista, ja meinasin tippuakin kerran. Torppasin kyllä ja pysyin päässäni irti kropan tunteista, mutta menin ihan ylivireäksi ja loppukäynti jäi pienoisen sumun peittoon. Joku mussa koki tarvetta selittää käytöstäni jälkikäteen ja kirjoitinkin nyt sitten vielä lekurille vähän lisäinfoa itsestäni. Ja nyt joku minussa häpeää. En saisi olla näin avoin ja suora. Mun pitäisi vaan leikata ja leikkiä, et kaikki on ihan hyvin. Mun pitäis vaan unohtaa kaikki paska ja osata irrottaa ja olla tuntematta mitään. Miks mä en osaa? Tunteminen on tyhmää. Ja samalla tiedostan, että tämä on minussa edistymistä. Minä uskallan tuntea ja pysyn paremmin läsnä ainakin helpommissa tunteissani. Osaan nykyään pysyä paremmin läsnä itsessäni itselleni.
Onneksi illemmalla oli terapia, missä sain tuntea tuonkin keskenjääneen tunnekokemuksen ja muutenkin pääsin taas jonkun vaikeamman turvattomuuden äärelle. Terapeuttini uskalsi haastaa rikkoen totuttua kaavaa. Joku minussa on tyytyväinen, en pääse ongelmiani karkuun. Osa peloissaan osa vihainen. En hallitsekaan tätä. Terapiakin oli jo vähän urautunut turvalliseen välttelyyn, nyt olenkin taas kipukohtieni äärellä, enkä Vittu tykkää tästä yhtään. Mä haluun vältellä. Haluun karkuun. Mä olin jo varautunut, että terapia päättyy ja siksi uskalsin avata tätä pienten minussa tunneskaalat ja nyt sit ehkä joudunkin kohtaamaankin näitä. Ihan tyhmää. Miksi pitää aina vetää matto jalkojensa alta? Osa minussa on tyytyväinenkin, voin taas päästä itsessäni vähän eteenpäin. Vitut. Mua ei kiinnosta kohdata mitään. Pöö. Tyhmää taas kaikki.
Avainsanat: jatkot, Terapia, tunteminen
Pikkuinen minussa odottaa huomista, joku isompi pelkää. Mitä jos, jäänkin tyhjän päälle? Mitä jos minun pitäisikin jo selvitä omillani? Osaanko kertoa, miten oikeasti voin, kun en tiedä sitä itsekään? Osaanko ilmaista, miten olen terapiasta hyötynyt ja miksi koen, että Sille pitäisi löytyä joku jatko tai ainakin joku tuki, etten vetäydy samantien takaisin välttelemään kontrolliin ja tipu sitten hetken kuluttua syvemmälle tunteiden suohon. Tiedostan itseni. Tajuan keskeneräisyyteni ja rikkinäisyyteni, mutten miten osaisin ilmaista sen ventovieraalle ihmiselle, pysyen kuitenkin jotenkin järkikuosissakin. Pelottaa. Vaikeaa. En tahdo mennä, mutta tiedän, että minun on pakko. Kelan tuki on loppumassa. Yksityinen lääkäri ei enää kelpaa. Tarvitsen julkisenpuolen tuen/ mielipiteen asiaan. Olen vältellyt tätä koko elämäni ja nyt joudun nöyrtymään. Vituttaa. En minä halua tarvita mitään keltään. En minä halua olla rikki. En minä halua olla heikko. Tämä vitun terapia on tehnyt minusta tarvitsevan nössön, joka ei enää luotakaan itseensä. Kun defenssini ovat murtuneet olen ihan hukassa. Tunnen, mutten hallitse näitä tunteita. En osaa toimia näiden kanssa. Oli helpompaa olla irti itsestään. Oli helpompaa olla täysin erillinen. Miksi lähdin terapiaan? Mitä hyötyä tästä on? Tämä vaan sattuu ja Pelottaa. Juuri kun alkaa luottaa ja päästä eteenpäin, pitääkin luopua. Kuka muka saa itsensä kasaan näin lyhyessä ajassa? Mihin perustuu kelan 3 vuoden ”sääntö”. Joo voisin kai saada harkinnanvaraista, mutta kun käyn töissä, niin mähän oon just fine.
Vittu. Olen ihan jumissa. Voiko tuolta kautta saada jotakin tukea? En tiedä yhtään mitä haluan. Tiedän vain etten pärjää itse. Mutta samalla joku minussa vastustaa koko käyntiä. Joku pelkää. Joku vihaa. Joku häpeää. Olen tunnekaaoksessa. Enkä voi yhtään luottaa omaan käytökseeni. Ennen tiesin, että kontrolli minussa hoitaa kaikki tilanteet näppärän fiksusti. Nykyään en ole enää yhtään varma siitä, mikä minussa ryntää pintaan. Kun saa olla näkyvä terapiassa ja osin kotonakin, ei kuori pysy enää päällä muuallakaan. Hajoilen helposti ja hätäinen omana itsenäni ja kontrolli minussa ei tykkää tästä yhtään. Se on paniikissa, kun ei hallitse ja voi täysin varautua ja ennakoida kaikkea. Voisiko tuo lääkäri auttaa meidät parempaan kuosiin? Parempaan sisäiseen maailmaan yksi menolippu noin kolmellekymmenelle puolelle, kiitos!
Avainsanat: julkinen, kela, Lääkäri, pelko
Tuntuu, että psykoterapiat kulkevat aivan lapsen kengissä. Puhutaan kuinka tunteet ja tarvitsevuus on ok. Puhutaan, kuinka kaikki pitää oppia hyväksymään. Puhutaan, miten aikuisen kautta integraatio tapahtuu. Mutta miten aikuisen kautta voi itse itseään hoitaa ja auttaa, jos ei ole käsitystä itsestä aikuisena? Jos tuntiessa aikuinen on taustalla oppimassa, mutta lapsi tarvitsee konkretiaa. Mallin aikuiselta, johon luottaa. Terapeutilta. Sitten voi oma aikuinen matkia ja mallintaa oppimiaan taitoja.
Kun traumat pohjautuvat aivan varhaisiin kokemuksiin, pienen lapsen turvattomuuteen, on reaktiot vahvasti kehollisia. Me rakennumme kehomme kautta. Kun omassa kehossa ei tunnu turvalliselta, kun se on rikottu, miten voi sen kautta tuntea turvaa? Turvan tarvitsee ulkoakäsin. Kosketuksen kautta. Mutta kosketus on terapeuttien painajainen. Eihän niin saa tehdä. Turvallinen, kunnioittava, rajaava kosketus on se mitä vaille suurin osa meistä traumatisoituneista on jäänyt paitsi. Se on avain tunteiden hallintaan ja kohtaamiseen. Turvallinen hyväksyvä koskettaminen antaa rajoja. Auttaa pysymään läsnä kehossa. Auttaa hyväksymään kehon reaktiot omiksi. Tuo lohtua ja opettaa oikeaa hyväksyntää itseään kohtaan. Tähän yhdistettynä sanat, jotka olisi tarvinnut kuulla jo lapsena on vahva avaava ja korjaava kokemus. Trauman läpieläminen ei jää ulkoiseksi, ei ole toistoa, vaan mallintaa sitä toimintaa, mitä silloin olisi tarvinnut. Tuo pitää kohdistua traumaa läpielävälle tasolle suoraan. Ei aikuisen kautta. Tuon pienen pitää saada kokemus, että siitä pidetään huolta, ei satuteta. Lapselle kerrotaan, että sille tehtiin väärin, että se ei ole paha. Teini saa vihata, viha on normaalitunne, tärkeä tunne. Luottamuksen rakentaja. Vihalle annetaan tilaa. Sekin hyväksytään. Toimintaa rajataan, tunnetta ei. Tämä on monille terapeutille myös vaikea asia. Omani onneksi on rauhassa vihani kanssa. Vittuja ei lasketa, ne saa olla. Saan haukkua sieluni kyllyydestä ja sitten joku mussa pyytää anteeksi. Saan tuntea eikä terapeutti ota sitä itseensä, ei suutu tai pelästy. Pysyy tasaisena.
Kunpa pienetkin minussa vielä saisivat turvaa ja näkyä ja olla hyväksyttyjä tarvitsevina, kainalonkaipuisina. Kunpa ne saisivat anteeksi. Kunpa ne voisivat tuntea itsensä puhtaiksi. Ehkä vielä jonakin päivänä.
Tiedän mitä tarvitsen, mitä mikäkin puoli minua tarvitsee. Mutta miten niitä voi auttaa saamaan kokemuksen, että niiden Tarvitsevuus on ok, kun ne ovat lapsia, toinen toistaan pienempiä. Ei minusta riitä kaiken minussa olevan vanhemmiksi. En osaa. En jaksa. Pelkoni on valtavaa. Ahdistus sen peittoa. Välissä viha ja kieltäminen. Tasapainoinen. Yritän huomioida itseäni. Antaa tunteille tilaa. Elän ja samalla tuntuu etten ole kuitenkaan läsnä elämässäni. Olen isojen asioiden äärellä. Kohtaamassa pelkojani, enkä tiedä miten selviän tästä. Miten pystyn pitämään itseni kasassa? Miten reagoin, oli vastine mikä vain? En tunne Enkä tiedä itseäni tämän asian suhteen tarpeeksi hyvin. Usein kykenen jotenkin varautumaan. Ennakoimaan reaktioitani. Nyt olen tyhjän päällä. Hyppäämässä tuntemattomaan, haluan perääntyä ja silti kävelen tasaisin askelin kohti reunaa. Kohtaan, josta ei ole paluuta.
Minä en osaa olla ajamatta itseäni kohti haasteitani. Vaikka olen rikki ja väsynyt tajuan yhä vahvemmin mitä mikäkin puoli minussa kaipaa ja tarvitsee. En enää osaakaan vaan antaa olla. En enää hämäänny niin helposti kontrollini aikuisleikeistä. Löydän oikeaa aikuista itsestäni tuon rinnalle. Oikea aikuinen minussa kuuntelee muitakin. Antaa niille tilaa.
En kuitenkaan voi olla itse pienille minussa se korjaava kokemus. Niiden tuntiessa aikuinen minussa jää taustalle. Katselee peilin takaa. Opettelee ja havainnoi, mutta ei pysty vielä nousemaan turvaksi. Tarvitsee aikuisen mallia. Pienet minussa tarvitsevat konreettista huomiota ja hyväksyntää. Siitä vahva vastustus ja viha, joka voimistuu koko ajan. Välttely ei enää toimi vaan aikuisena vedin mattoa jalkojeni alta. Kirjoitin mitä pienet minussa tarvitsevat ja nyt pelko ja itseviha. Jos terapeutti ei kykene olemaan pienille läsnä, en tiedä miten reagoin. Tiedän, että tämä on monelle minussa valtavan iso asia ja siksi vastustus ja kielto myös järjettömän voimakkaita. Pompin olotilasta toiseen, enkä meinaa saada itseäni normitilaan. Pelko vahvana ja siksi hyökkäävä asenne liki koko ajan pinnassa. Pienet suree jo valmiiksi. Ei ne saa olla olemassa. Ei ne kuulu kognitiivisten terapiaan. Ei niille ole tilaa. Ei niitä kukaan osaa lähestyä, ei halua. Ne on pahoja. Ne on iljettäviä. Ne on kuvottavia. Ei niille kukaan oikeesti tahdo muuta kuin pahaa. Joku viha mussa tulee tekee tyytyväisenä. Tossahan oppivat. Ruikuttakoot lähelle. Vittu niitä kukaan halua lohduttaa. Ne vois vaan kuolla pois. Mutta kun on tää ryhmä yhteinen kroppa niin ei noista tyhmistä ruikuttajista päästä eroon. No yrittäkööt näkyä. Sit saavat juosta takas piiloon häpeemään, kun tajuuvat miten tyhmiä ne on. Ei niitä kukaan näe. Kaikki näkee vaan aikuisen. Ei niitä ole muille.
Helppo tie olisi sulkea noiden pienten minussa tunteet. Yrittää sivuuttaa ne ja ottaa vaan terapiasta muille tämä hyvä. Mutta ei. Joku mussa tahtoo tulla kiusatuksi kokonaisena. Pieni minussa on vahvistunut. Sekään ei enää tahdo pysyä piilossa. Löysin ”uuden” aidoimman pienen minua. Se sai pehmon. Sai kukkuun. Kontrolli ei tykkää siitä. Se on liian värikäs. Ei hillitty. Tajusin, että kilttipieni olisi tahtonut nallen, jolla on mekko, koukku olisi tahtonut tiikeripukuisen nallen ja kuollut olisi tahtonut mustan örkin. Tämä ujo tahtoi sinisen pupun vaaleanpunaisesta pussukassa. Se piti puolensa kontrolliakin vastaan. Se on aidointa minua. Olen nyt 3-4 v iässä kasvuprosessiani. Tuo tavallaan yhdistää noita pieniä minussa kehittyy niistä. Onko tämä integraatiota? En tiedä. Mutta tuo tuntuu aidolta, muut on kuoria, suojia, tuon turvaajia. Tuo on puhtaampi kuin nuo sen suojat. Tuo tahtoo kuulla sen tuo tahtoo saada anteeksi. Tuo tahtoo kasvaa.
Avainsanat: integraatio, pikkuiset, turhautuminen
Olen täynnä kiitollisuutta. Vertaisystävyys on järjettömän voimaannuttavaa. On ihanaa kun ei tarvitse peittää mitään itsessään, saa olla heikko ja vahva yhtäaikaa. Saa olla pieni, vähän isompi, teini, muka aikuinen ja oikeestikin aikuinen yhtäaikaa ja silti erikseen. Voi pomppia olotilasta toiseen ja tuntea silti itsensä täysin normaaliksi ja hyväksytyksi. Saa olla pikkuisen kainalossa haluten vain kuolla ja hetken päästä itse aikuisena ottaakin lohduttajan rooli ihanalle ystävälleni.
On ihanaa tuntea, että kaikki itsessä nouseva on ok. Kroppa saa tuntea, täristä ja kouristella ja palella ja toinen pysyy rauhassa, ymmärtää ettei ole hätää ja auttaa tunteen läpi. Ei käske pääsemään yli vaan rohkaisee ja kannustaa tuntemaan. Lupaa, että selviän. On lähellä. On kiinni. Pitää kiinni. Turvaa ja tukee. Silittää ja lohduttaa. Kertoo, että haluaa olla tukena ja apuna. Lupaa ettei hylkää. Ei anna kenenkään enää satuttaa. Pienille minussa järjettömän tärkeä kokemus. Korvaava kokemus. Jotakin, mitä en ymmärrä. Kiitollinen!
Avainsanat: eheytyminen, kiitollisuus, toivo
Onneksi minulla on ihana työpaikka, jossa minua arvostetaan ja kunnioitetaan. Saan kiitosta kekseliäisyydestäni ja kyvystäni kehittää luovia ratkaisuja harvinaisiin pulmiin. Olen kyennyt auttamaan perheitä mitä erikoisemmissa haasteissa ja saanut ylilääkäriltämmekin henkilökohtaiset kiitokset tavastani huomioida ihmisiä. Kai minä jotakin osaan edes hitusen. Minä haluan kehittyä ja kehittää itseäni. Haluan tulla yhä paremmaksi ihmiseksi. Haluan oppia lisää ja koen, että olen vielä hyvin kesken, mutta näen myös vahvuuksiani. Minun monipuolinen mieleni kykenee käsittelemään ongelmia niin monelta eri kantilta, että ratkaisuehdotuksenikin ovat usein yllättäviä, mutta toimivia.
En pelkää kokeilla erikoisia luovia keinoja ongelmien ratkaisussa. En luovuta helposti ja osa minusta innostuu ja kehittää koko ajan uusia haasteita itselleen. En jää paikoilleni makaamaan, vaikka osa minusta tahtoisikin. En anna valtaa itsetuhoisille osilleni vaan autan niitäkin toteuttamaan toiveitaan luovemmilla tavoilla. Järjestimme vertaisystäväni kanssa kuolleille pienillemme yhteiset hautajaiset ja piirsimme niiden toiveita kuoleman suhteen. sekin oli yllättävän terapeuttista. Antaa pienelle itsessäni lupa surra sitä, ettei saanutkaan kuolla silloin kun olisi tahtonut. Se sai haaveilla kauniista hautajaisista. Sai päättää mitä tahtoisi arkkuun mukaan. Sai valita mitä vieraat syövät ja mitä musiikkia kuuntelevat.
Osasin olla hyväksyvänä aikuisena tällekin itsessäni. Olen opetellut sanomaan kiitos, kun joku kehuu. Ennen siitäkin seurasi järkyttävä itseviha ja ahdistus. Nyt osaan olla rauhallisemmin tuommoisenkin kanssa. Minä yritän olla läsnä itselleni niin kuin olisin toivonut vanhempieni olleen eri ikävaiheissa. Annan tilaa teineille, huolehdin pikkuisistani, annan aikuisemmille omaa tilaa ja aikaa. Yritän tarjota sportille aikaa liikkua ja toisaalta laiskottelijalle mahdollisuuden levätä. annan itseni intoutua kehittämusjutuista ja rajaan pois liian rasittavia negatiivista vastuunkantoa edellyttäviä juttuja elämästäni. Luovuin taloyhtiön hallituksen puheenjohtajuudesta, kun sain vain jatkuvasti valitusta siitä, kuinka aina joku on tyytymätön päätöksiin. Naapurin nainen päätti aloittaa mykkäkoulun, kun yhteispäätökset eivät olleet mieluisia. Itse ei kuitenkaan halunnut olla päättämässä. Tuota en kaivannut elämääni. Vastuuta, josta saa vain aina haukut joltakin. Kontrolli minussa joutuu nyt elämään pettymyksensä kanssa. En olisi saanut luopua tästä tehtävästä, kun ei muitakaan tuo kiinnosta, minä kuitenkin yritin ajaa kaikkien etuja ja selvittelin aina edullisempia vaihtoehtoja. En luota muiden intoon hoitaa asioita järkevästi. No sitä nyt opettelen. Olemaan taustalla, muiden armoilla! Luottamaan muihin. Apua!
Avainsanat: arvostus, Itsehyväksyntä, tunteet
Helpommin sanottu kuin tehty. Olen taas paska ihminen. Syntipukki kaikelle. Kun ihmiset eivät osaa ratkoa omia pulmiaan on helppoa vihoitella muille ja se iskee minussa tuohon miellyttäjään, joka yrittää ja haluaa olla kiltti kaikille. Haluaa toimia oikein. Ja turhautuu kun ei osaa, ei pysty, ei jaksa. Olen saanut naapurini vihat päälleni kun taloyhtiössä hallituksen puheenjohtajana olin tekemässä päätöstä miten edetään heidän asuntoaan koskevien korjaustarpeiden suhteen. Nyt ei edes tervehdi, vaikka asia pyrittiin hoitamaan hyvin ja kaikkien kannalta järkevimmällä tavalla. En tiedä mitä minun olisi hänen mielestään pitänyt tehdä toisin, mutta olen kuin ilmaa hänelle ja se iskee suoraan minun hylättyyn lapseeni. Tunnen itseni pahaksi ja epäonnistuneeksi jälleen kerran. Olen hylkiö. Nyt tein jotain, mikä on minun kontrollini vastaista. Ilmaisin, ettei minulla ole voimavaroja jatkaa tässä roolissa. Nyt uskalsin myöntää myös itselleni, että en vaan pysty. Minulla on tarpeeksi tekemistä itseni kanssa ilman ulkopuolista paskaa. En jaksa ottaa niskaani enää yhtään vihaa keltään. Ei tämä mitään muuta. Peruuttamattomasti tämä naapurisuhteemme on pilalla. Osa minussa tuntee raivoakin tuota ihmistä kohtaan. Vittu saamaton paska. Ei itse tee mitään ongelmien eteen vaan valittaa vaan kaikille muille kaikesta. Siitä miten hänen elämänsä nyt on pilalla. Me ollaan ite asuttu 2 vuotta hometalossa ja maksettu montakymmentä tonnia tutkimus ja oikeuskuluja, että päästiin eroon siitä paskasta ja nyt meidän pitäis yhden kummallisten tuntemusten vuoksi alkaa jälleen maksamaan kalliita selvittelyitä ja tekemään kaikki työ heidän puolestaan. Vittu kun ottaa päähän. En mä vittu jaksa saatana sina taistelka jostakin asiasta. Mä haluun edes joskus tasasen tappavaa, tylsää, perusarkea ilman huolta niin taloudellisesti kuin muutenkaan.
Mikä reiluus on elämässä? Miksi jotkut saa kaiken kultatarjottimilla ja ite joutuu koko ajan taistelemaan milloin mistäkin ja sitten saa silti vielä muilta paskaa niskaan, vaikka oikeesti yrittää tehdä parhaansa? Miksi elämässä ei ikinä mikään riitä? Elämä on paskaa. Kuka vittu tästä nauttii? Miksi jotkut osaa ulkoistaa kaiken itsestään ulkopuolelle? Miksi mä otan kaiken itteeni? Miksi mä välitän mitä muut musta ajattelee? Miksi mä haluun miellyttää kaikkia? Miksi mä en osaa antaa asioiden ja ihmisten mielipiteiden olla? Mä en ikinä kelpaa itelleni. Mä olen täys paska, vaikka olisin mitä. Mä en jaksa. Mua ei kiinnosta jaksaa.
Avainsanat: huonommuus, miellyttäminen, turhautuminen, väsymys
Elämä tämmöisen kanssa voi olla kuluttavaa. Rasittavaa. Koko ajan on läheisetkin herkillä. Se mikä joskus on ok, voi seuraavassa hetkessä pistää koko pakan sekaisin. Kosketus on se vaikein asia. Parisuhteessa kun yleensä toinen haluaa koskettaa, halua läheisyyttä niin itselleen sekä tarjota toiselle. Näin rikotun kanssa se onkin sitten haaste kumppanille.
Olen vaikea. Olen outo. Olen kelvoton. Saatan innostua läheisyydestä, mutta se en ole aikuinen minä. Minussa voi herätä pikkuinen joka tahtoo syliin. Tai minussa voi nousta pintaan huorapuoli joka hoitaa näppärän irrallisena hommat, mutta sitten kesken kaiken osa vaihtuukin ja paniikki, hätä vyöryy yli. Miehestä tuleekin pienen tärisevän mytyn lohduttaja, rauhoittaja. Ja tämä häpeän määrä on sanoinkuvaamaton. En juuri nöyryyttävämpiä hetkiä tiedä kuin sen kun tuosta palaudun aikuiseen minään ja tajuan, että taas kerran olin kyvytön nainen, puoliso. Noina hetkinä tahtoisin vaan eron ja elää koko loppuelämäni yksin kaukana miehistä. Samalla sisuunnunkin. Hitto en halua antaa noille paskoille valtaa pilata minun koko elämääni. En tahdo antaa noiden viedä minulta normaalia aikuisen ihmisen perhe-elämää. Olen vihainen mieheni puolesta. Hän ei saa kokea normaalia seksuaalisuuttaan, koska on naimisissa ihmisen kanssa, jolle kaikki läheisyys voi milloin vain pudottaa tuonne lapsen maailmoihin, jossa järki ei toimi. On väärin miestäni kohtaan, että hän tuntee itsensä pahaksi, kun koskee minuun ja minulle käy näin. En minä halua yhdistää näitä toisiinsa. Miksi en saa pidettyä menneitä irti nykyisyydestä? Miksi en saa itseäni unohtamaan?
Avainsanat: Häpeä, seksuaalisuus, takaumat, viallisuus
Olen palasina. Rikki. Rikottu. Tahrattu. Pilattu. Ei tämä korjaannu. Ei terapia auta yhtään mitään. Autaapas. Vitut. Musta ei oo tähän saatanan paska prosessiin. Mä en pysty käsittelemään mitään. Tää on liian vaikeeta. Tää sattuu liikaa. Mä haluun vaan kuolla.
Mä en kestä näitä paska mielikuvia. Paska tunteita. Mun koko kroppaa sattuu. Mun masuun sattuu. Mun tonne sattuu. Mua oksettaa. Mua ällöttää. Mä en saa henkee. Musta vaan tuntuu et mä kuolen. Ei mulla ole sanoja. Ei mulla ole muuta muin tunne että mä en vaan kestä. Että mä kuolen. Että mä haluunkin kuolla. Ja mya paleltaa ja äiti luulee et mä kuolen. Ja mun tulee hyväkin olo ja sit taas sattuu. Mä oon ihan rikki. Mä en pääse tästä yli. Mä en saa itteeni kasaan. Mä en vaan kestä. Mua paleltaa. Mä tärisen. Mulla on painopeitto ja nalle ja siltimun on paha olla. Mun on kylmä. Mä pystyn ajattelemaan aikuisena ettei mulla ole nyt hätää. Mä pystyn rauhoittelemaan itseäni ja joku minussa on ihan rauhassa, muta mua väsyttää. Mä en jaksa selviytyä. Mä en haluu selviytyä. Olen turta. Tyhjä. Surullinen. Olen olemassa ja silti tunnen osan minusta tuhoituneen, kuolleen liian pienenä. Tuo pieni minussa on rikottu niin, etten tiedä miten sitä voisi auttaa? Miten sen muka voisi kukaan korjata. Se ei edes kaipaa syliin, koska kokee olevansa liian ällöttävä edes halattavaksi. Silti sitä sekin kai tarvitsisi. Turvaa. Oikeaa fyysistä turvaa. Mutta se ei saa. Se jää yksin tunteidensa kanssa. Minä jään yksin, eikä minussa aikuisena ole keinoja tarpeeksi tuon pienen minussa tukemiseen. Minussa jollekin herää kaipuu toista hybäksikäyttäjääni kohtaan, koska se piti sylissä. Se silitteli. Se antoi läheisyyttä, vaikka rikkoikin lisää. Ja tästä järkyttävä itseviha ja häpeä.
Miten sairas olen kun kaipaan tota paskaa? Miten sekaisin voi ihminen olla? Miten rikki voi ihminen olla? Miten tämmöinen korjataan? Miten tämmöinen terapoidaan? Mikä tällaiseen sekopäisyyteen auttaa? Miten mä pääsen yli paskoista, joita en tahdo olevan olemassakaan, jotka tahdon torjua ja kieltää ja silti tyhmä kehoni vaan tyrkyttää sairaita mielikuviaan ja tuntemuksiaan tajuntaani? Miten tämä pysäytetään? Mä en halua kohdata mitään! En hyväksyä en ymmärtääitään! Mä haluun unohtaa ja olla. Leikkiä, että kaikki on ollut kivasti. Että mitään pahaa ei ole ollut ikinä olemassa. Miksei tää enää toimi edes hetkittäin. Tää on tyhmää. Koko vitun yhteistietoisuus on tyhmää. Mä en kestä tätä. Mä en kestä tunteita. En tuntemista. Mä haluun pois. Irti kehostani. Irti tunteistani. Irti tyhmistä mielikuvistani.
Niin ja sit toi terapeutti iski alkuun eteen tyhmiä skeematerapiamalleja. En mäikään tyhmä oo. Oon kyllä tohonkin teoriaan perehtynyt ja tiedän moodit ja osaan sijoittaa ”puoleni” moodikarttaankin. Noi teoriat on helvetin kivoja jonkun mussa mielestä, mutta eläminen tän pään ja kehon kanssa onkin sitten ihan eri juttu. Mä voisin kertoa hienot teoriat luennoida salilliselle terapeuttejä ja sit tiputus, humpsis ja tuliskin käytännön demo miten vitun vaikeeta sitten oikeesti on olla saatana läsnä aikuisen tasolla kun joku tunnepuoli ottaa vallan. Kun ei sa suuta auki ja hätä valtaa koko kehon. Kun vaan tärisee ja tuntee eikä haluaisi. Kun haluaisi avata suun muttei vaan saa sanaakaan ulos ja itku ei lopu. Kun mikään järkipuoli ei pääse tunteiden läpi. Kun tahtoo vaan hävitä. Lakata olemasta.
Avainsanat: Pahaolo, pieni, tunteminen
Hyvä päivä. Kauniita kohtaamisia. Hyväksyntää. Tapasin jälleen kaukaisen sukulaiseni johon olen tuntenut sielunyhteyttä ensitapaamisestamme lähtien. Hän osaa arvostaa pieniä asioita. Hän näkee kauneutta yksinkertaisuudessa. Hän on syntynyt ja kasvanut amerikan ihmemaassa ja silti hänessä on ollut aina kaipuu juurille. Kotiin. Nyt hän on muuttanut iso-isoisänsä synnyinmaahan. Hän arvostaa kulttuuriamme, sisukkuuttamme, nöyryyttämme, kykyämme tehdä työtä ahkerasti ja tunnollisesti. Hänestä kielemme on monimutkaisuudessaan rikkaus, lahja, jota kannattaa vaalia ja kehittää. Hänessä on lämpöä, uteliaisuutta, rohkeutta ja kunnioitusta. Häneen tunnen vahvaa yhteyttä. Hänessä näen sitä hyvää, mitä vanhemmiltani olisin kaivannut.
Uskallan olla itse yhä avoimempi. Uskallan tukeutua ja luottaa uusiin ihmisiin. Uskallan antaa itseni tuntea ikävää ja kaipuuta. Herkkyyteni saakin näkyä enkä tule siitä tuomituksi. Hautausmaalla etsimme yhteyttä. Sitä linkkiä, josta olemme eronneet. Tunnemaailmalleni se oli valtavan koskettava hetki.
Myös pienet minussa ovat myös näkyneet nyt enemmän. Kaupassa intoilin ja huomadin hyppiväni mieheni käsivarressa. Sain olla myös tuo yli innostuva pikkutyttö. Sen ei tarvinnut mennä piiloon. Pienet minussa ovat saaneet terveisiä kivoilta ihmisiltä. En ole niin paloina kun saan olla näkyvä kaikkineni. Kun en joudu piilottamaan osia itsestäni on ne helpompi hyväksyä ja ne pysyvät rauhallisina. Ne kasvavat, kun kokevat saavansa olla minua. Kokonaisuuteni on tasaisempi ja hyvä olo valtaa tilaa tyhjyydeltä ja surulta minussa.
Avainsanat: hyvä olo, hyväksyntä, Luottamus, toivo
Tunneyhteys itseinhoon ja noihin tunteisiin itsessäni, jotka pitävät minua likaisena, pahana hirviönä vahvana. Minussa joku tahtoo vahvasti syytellä minua huoraksi, miettimättä mitä tuolla tarkoittaa. Nyt pysähdyin terapian kautta sitä pohtimaan. Miksi koen koen noin itseni? Miksi tunnen pienen hyväksyntää ja läheisyyttä kaipaavan pikkutytön minussa noin pahana? Miksi en ymmärrä sitä, että sille tehtiin väärin? Järkitasolla tajuan kyllä, tunnetasoilla en.
Mikä siis mielestäni on huora? Se on ihminen, joka ottaa ”maksun”/maksaa ”rakkaudesta”. Se on ihminen, joka on itse aktiivinen. Tekee noita likaisia asioita. Se vie muiden miehet. Se hakeutuu lähelle. Se kiipeää syliin. Se koskee. Se tekee mitä vaan saadakseen edes hetken kuvitella ja leikkiä olevansa tärkeä ja rakastettu. Sille saa tehdä mitä vaan. Se ei sano ei. Se ei puolustaudu. Se menee yhä uudestaan. Koin nytkin itseni noin. Hyväkin muuttui tyhjäksi tuon kautta. Minuun ei kukaan voi koskea ilman taka ajatuksia. Ilman ”maksua”. En ole välittämisen arvoinen. Olen saastaa, likainen kuvotus. Pilattu. Tahrattu. Tässä suhteessa terapiakin on pettymys. Se ihminen, joka tietää yksityiskohdat. Tietää mitä olen tehnyt. Se sietää tunteeni, muttei voi turvallisesti koskea, lohduttaa, joten sekin pitää minua likaisena, pahana. Arvottomana. Minut hyväksytään aina vaan osissa. Hän hyväksyy tunteeni, muttei tarvitsevuuttani. Eli pienet minussa eivät ole hänelle ok. Nyt kun olen hakenut, kokenut muutakin, pelkään, että olen tämän tien päässä. Uskallan luopua tuosta, koska olen tuon tien päässä. Jälleen hylättynä tuntevana ja tarvitsevana. Jälleen kokien, että olen liian vaikea, liian monipuolinen. Tämä uusi ihminen vaikuttaa, että olisi kypsä ottamaan vastaan tarvitsevuuteni ja tunteeni, mutta pelkään. Minun pitäisi jälleen aloittaa alusta. Jälleen paljastaa pahuuttani pala palalta.
Minussa itää itseni hyväksynnän siemen. Joku minussa vahvistuu ja kehittyy. Minä olen =me ja meistä on tulossa yhä vahvemmin minä. Tunnen yhteyttä itseeni yhä enemmän. Eripuoleni ja tasoni kykenevät jo hetkittäin toimimaan yhteistyössä.
Olen kuin metsä, jossa puut tuovat turvaa toisilleen. Yhdessä olen vahva. Yksittäin puut voisivat kaatua tuulesta, mutta yhdessä mä kasvamme ja vahvistumme. Juuret ovat kietoutuneina toisiinsa, vaikka pinnalta katsottua minussa on monta, ovat kaikki melkein samannäköisiä. Osa on pienempiä, osa toistensa katveessa. Se minkä puun viereen milloinkin pysähdyt vaikuttaa siihen minkä kuvan minusta saat. Uskallatko tutustua pimeimpiin kolkkiin vai pelkäätkö eksyväsi? Kauempaa katsottuna olen yhtä. Ei minusta erota eripuolia. Läheltä ne ovat selviä. Niillä on erilaiset pinnat, erilaiset kolhut. Toiset kasvavat valossa, toiset piilossa. Olen yhtä ja erilläni. Olemme kaikki samaa kokonaisuutta.
Minussa on kykyä elää itseni kanssa. Minulla on ollut taito jatkaa kasvuani suojaten itseäni. Minulla ei ole ollut mallia siitä miten rauhoitellaan itseäni, olen löytänyt itse keinoja. Olen oppinut mukautumaan tilanteisiin. Luomaan itseni uudestaan erilaisena yhä uudestaan. Jokainen kopio on hieman erilainen kuin edellinen. Jokainen on tärkeä ja arvokas sellaisenaan. Jokainen on minua. Mutta minä en ole yksin joku niistä. Olen kokonaisuus, josta voi tulla jotakin vielä enemmän. Olen rajaton ja silti opettelen rajoja. Opettelen rajaamaan. Samalla opettelen hyväksymään. Kokemaan että saan olla tätä kaikkea. Ei minun tarvitse hävittää jotakin itsestäni. Minun pitää vain oppia antamaan itseni olla tätä kaikkea ilman häpeää ja tarvetta pyrkiä olemaan normaali. Tämä on normaalia minulle. Saan olla tämmöinen.
Avainsanat: hyväksyntä, kokonaisuus, Puolet
