Käynnin jälkeen
Selvisin julkisen puolen lääkärikäynnistä hengissä. Joku minussa jopa tykkäsi tosta psykiatrista, vaikka en täysin luotakaan. Yksityisellä totuin, että lääkäri tavallaan hyväksyttää tekstinsä ja lausuntonsa ensin minulla, ennen siis eteenpäin laittoa. Nyt annoin luvan laittaa suoraan Kelaan/ tohon johonkin toiseen työryhmään. Keskusteltiin eri vaihtoehdoista, ja meinasin tippuakin kerran. Torppasin kyllä ja pysyin päässäni irti kropan tunteista, mutta menin ihan ylivireäksi ja loppukäynti jäi pienoisen sumun peittoon. Joku mussa koki tarvetta selittää käytöstäni jälkikäteen ja kirjoitinkin nyt sitten vielä lekurille vähän lisäinfoa itsestäni. Ja nyt joku minussa häpeää. En saisi olla näin avoin ja suora. Mun pitäisi vaan leikata ja leikkiä, et kaikki on ihan hyvin. Mun pitäis vaan unohtaa kaikki paska ja osata irrottaa ja olla tuntematta mitään. Miks mä en osaa? Tunteminen on tyhmää. Ja samalla tiedostan, että tämä on minussa edistymistä. Minä uskallan tuntea ja pysyn paremmin läsnä ainakin helpommissa tunteissani. Osaan nykyään pysyä paremmin läsnä itsessäni itselleni.
Onneksi illemmalla oli terapia, missä sain tuntea tuonkin keskenjääneen tunnekokemuksen ja muutenkin pääsin taas jonkun vaikeamman turvattomuuden äärelle. Terapeuttini uskalsi haastaa rikkoen totuttua kaavaa. Joku minussa on tyytyväinen, en pääse ongelmiani karkuun. Osa peloissaan osa vihainen. En hallitsekaan tätä. Terapiakin oli jo vähän urautunut turvalliseen välttelyyn, nyt olenkin taas kipukohtieni äärellä, enkä Vittu tykkää tästä yhtään. Mä haluun vältellä. Haluun karkuun. Mä olin jo varautunut, että terapia päättyy ja siksi uskalsin avata tätä pienten minussa tunneskaalat ja nyt sit ehkä joudunkin kohtaamaankin näitä. Ihan tyhmää. Miksi pitää aina vetää matto jalkojensa alta? Osa minussa on tyytyväinenkin, voin taas päästä itsessäni vähän eteenpäin. Vitut. Mua ei kiinnosta kohdata mitään. Pöö. Tyhmää taas kaikki.
