Hylkäsin ennen kuin hylätään. Se oli tärkeää monelle minussa. Jätin siis kelan vikan kerran menemättä. Kontrollini kuitenkin ilmoitti asiasta. Perui käynnin, mutta selitin sen auki. En pystynyt menemään. En vain kyennyt. Ei ollut sovittuna jatkoja. No sovittiin parin viikon päähän sähköpostilla kerta. Nyt kuitenkin näin kannasta, ettei sairaanhoitopiiri myönnä minulle maksaria. Kotiin ei vielä tietoa ole tullut. Ei ole mitään tietoa jatkosta. Suositus oli itsemaksaen tai jotenkin työryhmän kautta, mutta mitä se käytännössä tarkoittaa, siitä ei ollut mitään tietoa. Just nyt aivan sama. Tarvitsen paikan, jossa voin tuntea. Jossa voin olla ”minä” ihan sama missä, kuka. En vain pysy kasassa itse. Voin mennä katsomaan kestääkö siellä kukaan mua, mun tunteita. Vai tuleeko olo, että pitää muokkaantua joksikin ”normaaliksi” sellaista en kestäisi. Sellaiseen en enää halua lähteä. Tarvitsen luottamuksen siihen, että tunteeni on ok ja toinen kestää ja osaa mallintaa minulle oikeaa aikuisuutta. Terapeuttiini luotan. Hänet pidän jollain lailla rinnalla ainakin siirtymän ajan. Katsotaan millaista tukea tuota kautta voin saada. En halua suoraan tyrmätä. Voihan se olla, että siellä on joku oppimiskykyinen yksilö. Joku vahvempi kuin se eka seinänkaataja ämmä, josta ei ollut mitään hyötyä. Ehkä voin saada luottamusta myös naisiin, koska miesvihani on hellittänyt hyvin nykyisen miesterapeuttini avulla. Naisia kohtaan hirveä halveksunta äitini heikkouden vuoksi, joten voihan se olla että pääsen terapeutin vaihdon myötä kiinni noihin traumoihini.
Taloyhtiön kokous takana. Terapia ahdistuksen vastapainona taloyhtiöriidat sopivaa vaihtelua. Ihmisten tyhmyys järkyttää. Lakimiehen avulla hoidettu asioita ja sain haukut kun puolustan kaikkien etua, kuinka en olekaan kaveri, kun en mielistellen lähde mukaan joukko psykoosiin hajusta naapurini kämpässä enkä suostu sen korjaamiseen keinolla joka ei poista syytä ja joka tulisi suorittaa kaikkiin asuntoihin. Olen hirviö kun puolustan kaikkien etua. Olen epäinhimillinen. Voi vittu. En vaan jaksa. Ihmisten tyhmyys on raivostuttavaa. Joo kuulostan ylimieliseltä paskalta ja varmaan sitä olenkin. En jaksa olla voi voi, kun yksi itkee pihalla kuinka elämä on pilalla kun asunnossa haisee, sit kun menen haistamaan niin just sillä hetkellä ei haise, mutta silti siellä ei voi asua ja hengittää. Mitään ei ole löytynyt vaikka asuntoa on tutkittu. Ja minä olen hirviö kun en vaan päivittele pihalla, kuinka kamalaa heillä on. Meillä takana 2-vuoden hometalotaustelu. Kaupanpurku tuli, mutta kaikki piti todistaa ja silti menetettiin silloin kaikki säästöt 30000 euroa. Meille pienituloisille melkoinen isku. Mutta ei mä en ymmärrä. Mä en käsitä mitä on odottaa ja heiltä ei ole menny penniäkään omaa rahaa mihinkään. En vaan jaksa. Vituttaa kaikki. Miks mä edes yritän pysyä kasassa? Mitä järkeä tässä on? Mä olen aina häviäjä osapuoli. Aina se selviytyjä. En mä jaksa yksin. Mä tarvin tukea. Mä tarvin apua. Mä tarvin paikan missä saan olla pieni ja heikko. Missä saan itkeä. Tuntea. Vihatakin.
Avainsanat: pettymys, Selviytyminen, väsymys, Viha
Kehoni pisti taas huilimaan. Olen vetänyt itseni äärirajoille. Hylkäämisen pelko vahvana. Terapianjatkot edelleen auki ja pienet mussa vaan itkee, että ne hylätään. Ne ei saa enää ikinä näkyä. Kukaan ei kuule niitä. Ketään ei kiinnosta. Ne ei saa enää olla olemassa, näkyvänä. Ne ei ole kasvaneet tarpeeksi ymmärtääkseen tämän. Niille tämä on hylkääminen.
Niin terapeuttini kyllä lupasi, että voidaan jatkaa, voin käydä itse maksaen, kun odotellaan vielä sairaanhoitopiirin vastausta, mutta se meni pieniltä minussa ohi. Ne ei vaan tajuu. Niille tää on loppu. Ei ne ymmärrä mitään rahasta ja maksamisesta. Ne ei käsitä miten ensin sanotaan, et tää loppuu ja sit että ei. Ne ei ymmärrä. Ei haluu ymmärtää. On vihaa ja isompien raivoa. On kylmyyttä ja halua eristäytyä koko maailmasta. On surua ja epätoivoa. On tunteettomuutta ja väsymystäkin. On pakoa ja välttelyä. On toipumista tunteisiin ja vain itkua, itkua, itkua.
Nyt sit saikulla flunssan takia, vaikka jonkun Mussa tekis mieli vaan huutaa, että mua vaan vituttaa, mä vaan haluun luovuttaa. Miks mä kävisin töissä? Miks mä huolehtisin itestäni tai perheestäni? Miks mä jaksaisin? Eihän mustakaan kukaan jaksanu huolehtia.
Ainoo kiva tyyppikin isomummo hylkäs kun meni kuolemaan kun olin pieni. Olis voinu ottaa mut mukaa. Sen kaa sai tuntee. En mä siitä kauheasti muista. Pahat venäjän karkit. Kukkamekot. Nuken jonka sain joululahjaksi, jota en ois saanu kinuta. Mä sain siltä jotakin. Kun en saanu haluta keltään mitään. Sitä mun on ikävä. Nyt kun pieni pelkää menettävänsä meidän tuen, meidän turvapaikan ja turvahahmon. Tuo isomummo on siis ollut mulle jonkinlainen hyvän kiintymyssuhteen malli, koska nyt yhdistän tätä siihen.
Pitäis huilia. En osaa. En pysty. Ihan ylikierroksilla, vaikka väsyttääkin. Liikaa taas kaikkea. Aivan liikaa.
Avainsanat: hylkääminen, tunteminen, väsymys
Nyt mennään taas äärirajoilla. Oma oikeudentajuni on koetuksella ja joudun tekemään taas täysillä töitä pitääkseni itseni asiallisena. Osa minua huutaa Vittu saatana ja tahtoisi heittäytyä töts mulkuksi ihmisten tyhmyyden vuoksi. Järjen ääni yrittää etsiä jotakin fiksumpaa toimintamallia ja selvittelee samaan aikaan mitä voimme tehdä, miten meidän kannattaa toimia ja on valmis maksamaan tästäkin tiedosta taas maltaita. Asianajajalta olemme kysymässä jälleen kerran neuvoa. Kun oma tieto taito ei riitä on parempi turvautua ammattilaisiin. Tällä kertaa taloyhtiömme on toiminnassa täysin järjenvastaisesti. Lähtemässä kustantamaan ja ottamaan lisälainaa yhden sekopäisen ihmisen mielenoikkujen mukaan ilman mitään oikeuskelpoista näyttöä. Eli me maksaisimme remontista, josta ei ole mitään hyötyä. Mitä vittua? Isännöitsijä ei tajua pointtia, kaikki lampaina myötäilevät tätä perhettä, jolla on niihin kurjaa. Joo en kiellä, etteikö asiaa pidä selvittää ja tutkia. Mutta pintapuolinen palkkaaminen ilman varsinaista ongelman syyn löytämistä on hölmöläisten hommaa. Turhaa työtä, jossa ei ole mitään järkeä. Minula olisi niillekin rahoille fiksumpaa käyttöä. Ne voisi jopa käyttää tuon eukon terapiaan, vaikutus olisi varmasti pitkäaikaisempi.
Tämä kaiken muun ohella lisää sisäistä erilliayyttäni. Jätä saa pienet minussa pakenemaan. Ne hiljenee. Piiloutuu. Ahdistus kasvaa. Viha kasvaa. Minusta tulee kylmä kova. Vittu sana on koko ajan pinnan alla. Huomaan herkästi valuvani mikään ei kiinnosta olotilaan. Ei millään oo mitään välii. Miks mä ees yritän pitää itteni kasassa, kun vituks kaikki menee kuitenkin? Vittu mua kiinnosta käydä missään saatanan töissä? Vittu mä haluu leikkii mitään vitun kivaa perhearkee. Mä haluun vaan karata jonnekin, elää ihan yksin viettää itsekeskeistä itsekästä elämää. Välittämättä mistään ja kestään. Mua ei kiinnosta, mitä kellekään tapahtuu. Mä vihaan kaikkia ja kaikkea. Vittu! Vittu! Vittu! Saarnaan valittajille maksetaan kaikki ja mä kiltti paska kidun kun joku mussa saatana tahtoo miellyttää ja olla nätisti kaikesta hiljaa. Vittu. Mä en haluu olla hiljaa. Mä haluun huutaa koko elämän epäoikeudeukaisuutta! Mä vihaan tätä saatanan maailmaa, jossa raha ja valta ratkaisee.
Enpäs. Tää on ihan kiva paikka. Mulla on kiva työ,vitut. Mulla on kiva perhe, aivan saatanan sama. Mulla on ihania ystäviä, mitä välii. Mulla on katto pään päällä, Vittu mä mitään tartten. Kivempaa olis asuu jossain lämpösessä, maata rannoilla tekemättä mitään. Eipäs. En mä kestäis sellaista. Minä haluan tehdä asioita, joilla on merkitystä. Haluan tuntea itseni tarpeelliseksi, hah haa, vitut tahdon. Saatana mua kiinnostaa mikään. Kyllä kiinnostaa. Olen tänäänkin kirjoittanut artikkelin alaani liittyvään julkaisuun ja joku minussa on ylpeä itsestäni. Samalla kun osa haukkuu. Mikä Vittu mä kuvittelen olevani, saatanan tärkeilijä. Kuvittelenko tuolla saavani jotakin vitun kunniaa itselleni. Paska mä oon vaikka mitä tekisin.
En siis aikuisena ajattele ja tunne noin. Kyllä minä aikuisena arvostan kykyäni kehittää itseäni ja työtäni. Pidän valtavasti työni suomista haasteista ja haluan kehittää itseäni ja miettiä miten erikoisalaani voisi kehittää edelleen. Haluan oikeasti olla hyvä äiti lapsilleni. Haluan tulla toimeen naapureiden kanssa. Haluan tukea heitä haasteissaan. Vittu. Joo tietyissä rajoissa. Haluan, että päätöksissä huomiodaan kokonaisuudet. Sitähän teen pääni kanssa koko ajan. Tämä väsyttää.
Avainsanat: Arjen haasteet, halu paeta, Viha
Tosi luonnollista pillittää ja panikoida töissä. Voi vittu! Vihaan tätä. Vihaan itseäni. Vihaan tätä vitun ylireagoivaa kehoani. Meillä siis tyhy iltapäivä. Tämmöinen yleisesti ottaen kiva juttu. Jos olisin tiennyt mitä tapahtuu, olisi. Luultavasti saanut psyykattua itseni sopivan irtonaiseen olotilaan. Alussa olikin ihan kivaa. Syötiin ja naureskeltiin salissa kummelijutuille, kunnes paikalle tuli taido kouluttajanainen. Tarkoituksena oli siis harjoitella itsepuolustusta. Irrottautumisia ja huutamista.
Joku mussa heti ihan intsinä, jee täähän on kivaa. Sitten ohjeisti, että ei liikaa voimankäyttöä, ettei ketään satu ja että harjoitellaan yllättäviä tilanteita, eli tarttumiset tulevat yllätyksenä. Pariksi minulle olisi tullut ihminen jota en tunne kovin hyvin, no pyysin vaihtamaan ihmiseen joka tietää taustani, mutta silloin jo paniikki ehti iskeä. Kun sitten eka harjoitus olisi vielä ollut reisiin kiinni käynti niin hajosin jo ihan kunnolla. Itku tuli ja poistuin paikalta.
Rauhoittava naamaan ja pillittäen kävelemään kotia kohti. Automaattiohjauksella jalat liikuttivat tietä pitkin. Soitin mieheni hakemaan mua autolla, mutta en kestänyt paikoilleen pysähtymistä. Pakko vaan kävellä kauas pois työpaikalta. Hirveä häpeä ja itseviha päällä. Miksi en voi olla normaali? Miksi nykyään panikoin joka helvetin tilanteessa? Miksi en saa itseäni enää irti? Terapia on rikkonut minun kykyni olla täysin irrallisena itselleni ja tunteilleni. Olen nykyään liian tietoinen eritasoista itsessäni.
Nytkin tiedostin, että olisin saattanut pystyä toiminaan, mutta silloin olisin luultavasti vetäissyt yli. Huutanut ja hakannut ihan hulluna. Oikeasti satuttanut vastustajaani, tai sitten olisin lamaantunut täysin. Tippunut lattialle ja silloin luultavimmin olisi kouristelut lyöneet läpi. Sepä olisikin ollut noloa kun olisin kramppaillut lattialla haluten kuolla pois. Eli siis jokatapauksessa oli paras että tajusin poistua paikalta, mutta häpeä silti vahvana. Huomenna pitäisi mennä noiden ihmisten eteen, enkä tiedä pitääkö minun avata käytöstäni jotenkin. Osa minussa haluaisi. Osa ei. Osa häpeää osa kokee että mitä vitun välii. Osa haluaisi järkitasolla selittää, mistä on kyse. Osa haluaa vaan itkeä. Osaa naurattaakin. Sekopäinen olo. Vittu. Kyllä tää helvetin elämä traumojen kanssa selvitessä on ihan vitun kivaa! Anteeksi. Kyllä mä arvostankin elämää, vaik just nyt taas hemmetinmoinen sisäinen kaaos vallalla. Huomenna onneksi terapia. Siellä saan Vittu tuntea! Siellä saan näitä ja olla tätä kaikkea ja se on ok.
Avainsanat: Häpeä, itkeminen, pakeneminen, Romahdus
Taas vietetty aikaa hymyhuulilla. Mielessä pohtien, mitä itsestäni kertoisin. 20 vuotta sitten näiden ihmisten kanssa vietin aikaa, mitä se minussa herättää. Tunteen, etteivät nämä ihmiset tunne minua. Muutamat toki, ne muutamat halusinkin nähdä. Mutta entä muut? Oliko minulla kivaa silloin, oliko nyt? Osan mielestä kyllä. Ammattiminä tykkäsi, sai loistaa, sai kertoa miten hienosti on edennyt urallaan, juuri sinne mistä on haaveillutkin.
Äiti minussa vähän häpeillen kertoi joo kuinka on ihanat kaksi lasta, mutta eri isille, loppu yksityiskohdat jäi vielä kertomatta tästä erikoisesta suhdekiemurastamme, mutta siltikin semmoinen olo, etten ole hyvä ihminen, kun en ole kiltisti pysynyt yhdessä saman ihmisen kanssa. Kontrollin minussa mielestä, olen siis epäonnistunut.
Pienet minussa kokivat vähän hämmennystä ja turvattomuutta, niille nuo ihmiset olivat vieraita ja pelottavia änkiessään halailemaan. Poikia kieltäydyinkin halaamasta ja osan tytöistäkin torjuin kun sieto kynnys alkoi ylittyä.
Teinit mussa tykkää. Jee saadaan ryypätä ja bailata. No ei saaneet. Aikuinen minussa rajasi pois tuon ryyppäämis osuuden, mutta pienen taustamukinan jälkeen se oli ok, kunhan sai tanssia sielunsa kyllyydestä. Oltiin taas alaikäisenä baarissa, se oli mun teinipuolille jee juttu. Meidät hommattiin sisään +40v juhliin, jossa tunsin itteni tooosi nuoreksi. Siitä sitten kyllä vaihdettiin toiseen yökerhoon, jossa semmoset 18v teinit sai kyllä mut alkuun tuntemaan itseni vanhaksi, mut se hävis heti kun pääsin tanssimaan. Siinä vaiheessa taas teini mussa ihan intsinä. Se oli tyly liki änkeville pojan klopeille ja vaan nautti musiikin voimasta. Se rakasti ja rakastaa edelleen heittäytymistä omaan musiikkitranssiin, jossa kaikki ympäriltä katoaa. Sille bailaaminen on keino hallita kehoa. Nauttia siitä. Elää sen kanssa jonkinlaisessa sopusoinnussa.
Jälkikäteen kuitenkin vähän jännä fiilis. Kukaan noista ihmisistä ei kunnolla tiedä, miten olen viimeiset vuodet samalla kamppailut itseni kanssa. Suurin osa elää tasaista arkea. Joo toki vastoinkäymisiä on kaikilla, ja paljon mahtuu kahteenkymmeneen vuoteen, jokaisella on omia haasteita elämässään jollain osa-alueella, mutta minä olen eronnut, ollut yh:nä aloittanut uuden haastavan parisuhteen, kärsinyt hometalohelvetin ja sen myötä menettänyt kaikki sen hetkiset säästöt, jännittänyt oikeusprosessia hyväksikäyttöni suhteen, ravannut terapioissa jos jonkunmoisissa usean vuoden ajan, nytkin 2 x viikossa ja taistellut pitääkseni itseni työkykyisenä. Olen edellisessä työpaikassa taistellut kaikkien oikeuksien puolesta pomoja vastaan, olen kirjoittanut kirjan ja jatkokouluttautunut niin pitkälle kuin olen pystynyt valitsemallani erikoisalalla, tuntuu, että miten minulla on aika riittänyt? Nuokin eripalat tuntuvat nyt ihan omilta lokeroiltaan elämässäni. Saan ne sijoitettua aikajanalleni, mutta ne ovat vierekkäin ei linjassa. Erillisinä. Lokeroituina. Minä teen tätä koko ajan. Muokkaan mukautan itseäni tilanteisiin ja jaan tilanteet, omiksi osioikseen. Tämä on automaatio. Tapani käsitellä elämääni. Ryhmitellä sitä osiksi, enkä muillakaan kertonut kuin rippusia itsestäni. Parempi kai niin. Ei kai kukaan valikoi kuin ne ”kuvat” palat muille jaettaviksi. Mutta miksi tuntuu, että joidenkin elämä on ollut tasaista ja turvallista, mennyt ”suunnitelmien” mukaan? Se tuntuu väärältä! Eikä näin saisi sanoa. Tämä kuulostaa kateelliselta. Mutta minusta se on vain väärin!
Avainsanat: oikeudenmukaisuus, Tapaaminen, tunnepuolet, tunteminen, vääryys
Taka-pakkia tuli terapianjatkumon suhteen. Psykiatrini ja terapeuttini kirjoittivat hyvät lausunnot Kelaan, mutta koska olen ”edistynyt” niin paljon, ei terapian jatkoja myönnetä, vaan vastuu terapian järjestämisestä kuuluu nyt kolmen vuoden jälkeen kunnalle. Tästä minussa valtava hätä, joka sitten veti taas täysin tunneruletin pyörteisiin. Menin kai vähän enemmän ”pois päältä” kun lähipiirikin alkoi hätäillä. Työkaverini kyseli, mikä mättää, vaikka omasta mielestäni toimin normaalisti. Olin jo hylkäämässä koko nykyistä elämääni ja valmis vaan pakenemaan. Muuttamaan ambomaalle yksin. Aloittamaan elämäni alusta. Luomaan itseni jälkeen uudestaan. Pakenemaan kaikkea. Itseäni ja tarvitsevuuttani. Ehdin jollakin tasolla kirota itseni alimpaan helvettiin luottamisesta ja puhumisesta, siitä kuinka luotin ja yritin muka voida paremmin. Ei mua voi kukaan auttaa. Kaikki ihmiset on vaan paskoja ja satuttaa tai hylkää. Mä en tarvi mitään keltään, ikinä! Mä en luota kehenkään. En puhu kellekkään, mistään ikinä mitään. Ja tämän olotilan kanssa kuitenkin töissä hymyilin asiakkaille ja keskustelin ihan irtonaisena muiden kanssa. Vain tarkkasilmäisin työkaverini huomasi minussa muka jotakin. No sekin sai nyt taas lisäinfoa mun ”tilastani” ja persoonastani. Mikä hävettää ja suututtaa ja samalla helpottaa ja rauhottaakin. Vaikka herättää myös tämmöisen vainoharhaisen puolenikin, jonka mielestä toikin vaan on paska ja naureskelee seläntakana. Ja siis aikuisena en todellakaan koe ja ajattele näin.
Joka tapauksessa, tuo luovutus halu siis vahvana pinnassa. Halu vetäistä itseni irti tunteista ja tarvitsevuudestani. Halu kieltää itsestäni kaikki ” ei-sallitut” puolet ja niiden sisältävät tunteet. Eristää ja lokeroida tämäkin terapiaprosessi ja aika irralliseksi osaksi itseäni. Jos tämä loppuu, niin hylkäämisen tunne, vitut. On liikaa. Vittu mua kiinnosta paskan vertaa mitä terapianjatkolle tapahtuu. Irrallisuus mussa kasvaa tämän sisäisen hädän myötä eikä aikuinen pysy ohjaksissa. Pompin olotilasta toiseen taas vauhdilla ja joudun pinnistelemään itseäni kasaavana. Pienet minussa piiloutuu. Ne pelkää. Niitä itkettää koko ajan. Aikuinen yrittää lohdutella samalla kun teinit raivoaa, ettei me Vittu tarvita mitään. Me pärjätään vallan mainiosti ilman mitään saatanan vanhaa pierua. Tyhmäpää terapeuttia, jolla toinen jalka jo haudassa. Sen pitäis olla jo eläkkeellä ja kuolee kuitenkin vaikka jollain ihmeellä saataisiin terapiaan jatkoja. Ei se oikeesti meitä jaksa. Se vaan yrittää nyt koukuttaa mut luottamaan uudestaa.
Oli se suloinen, kirjoitti vielä lausunnon tonne jollekin sairaanhoitopiirin työryhmälle, siitä miten mulle olis muka tärkeetä tän hoitosuhteen jatkuminen. Vitut. Joo oikeasti ei tämmöstä luottamusta mussa näin monella tasolla kovin helposti rakenneta ja mä tiedän itsestäni, että jos nyt joudun aloittamaan alusta jollakin uudella ihmisellä vetää mussa kontrolli herkästi kiltin hymynaaman päälle ja hetken käyn muka tuntemassa ja sitten näppärästi vakuutellen tarpeeksi rauhallisesti lopettelen terapian ja ahdistus taas alkaa minussa kasaantua, kun en saakaan enää olla minä. En saakaan enää tuntea. Ei olekaan enää keinoja olla läsnä tunteilleni, kun ei ole aikuisena mallia ja paikkaa missä sitä harjoitella. En ole vielä riittävän vahva toimimaan yksin itselleni aikuisena. En ole vielä valmis. Koen tästäkin itsevihaa ja syytöksiä. Miksi en ole nopeampi? Miksi en osannut suorittaa terapiaa normiajassa? Miksi en saanutkaan itseäni fiksusti järjellä jo kasaan? Miksi olen edelleen ihan rikki? Ihan levällään sirpaleideni keskellä?
Aikuisena tunnen vihaa tätä yhteiskunnan ihmisiä pompottavaa tukisysteemiä kohtaan. Miksi avun hakeminen ja saanti on tehty näin vaikeaksi? On nöyryyttävää tavata eri lääkäreillä ja eri arviointitiimeissä. Tulee olo kuin sirkuskarhulla. Kaikki tahtoo nähdä miltä tämä pentuna pantu sekopää näyttää ja sit kun kontrollissa hymyillen puhun järkevänä työstäni ja perheestäni niin ei kukaan pääse kuorta pidemmälle. Ei kukaan saa käsitystä siitä miten minä sama ihminen voin toisessa hetkessä kouristella lattialla haluamassa kuolla ja sitten taas fiksuna selvittämässä toiveitaan ja haaveistani samalla kun joku minussa vittuilee, että ihan vitun sama muahan ei kiinnosta mikään. Häiriö joka ei näykään ulospäin. Miten se tunnistetaan? En ole sulkeutunut, en lysähtänyt. Olen ryhdikäs, avoin, positiivinen, rauhallinen, hallittu ja silti voin terapiassa ja toisessa tilassa levitä täysin järjettömän oloiseksi kaaokseksi, joka vittuilee ja riehui tai tärisee ja pelkää ja kaipaa vain turvaa ja kainaloa. Minussa näkyy ulos aikuinen, vaikka tunetasoilla olen kaikkea vauvasta innostuvan pienen ja vihaisen teinin kautta vastuulliseen aikuiseen ja kehittävään työikäiseen, josta elämään väsyneeksi vanhukseksi saakka tuntevia tasoja. Jotka tappelevat jatkuvasti keskenään. Huokaus. Voiko minusta tulla eheä kokonaisuus? Saankohan jatkaa terapiaa. Pelottaa. Tarvitsen sitä. Vitun tarvin. Itkettää. Saatanan pikkupentu. Joo mulla ei oo mitään häiriötä. Mä oon tasapainoinen aikuinen. Mä haluun olla. Mä en haluu olla tämmönen. Ei tässä mitään vikaa oo. Täähän on mielenkiintoista. Eipäs kun tyhmää. Ryhmää. Mä oon tyhmä. Enkä tartte mitään.
Voi kuinka vaikeaa on jaksaa olla rauhassa itseni kanssa just nyt. Kunpa tämä turvattomuus ratkeaisi nopeasti. Mä en kestä tätä. Tää syö mut elävältä.
Avainsanat: dissosiaatio, epävarmuus, järjestelmä, terapiajatkot, turvattomuus
Minä selviytyjä olin tänään perheenpäivässä mukana lapseni kanssa luokkaretkellä. Koulussa jo siedätys hoitoa tähän hajutriggeriini. Siitä selvisin järjissäni, kun olin ovella ja ehdin ajattelemaan, että jos en kestä voin vain kaatua ovesta suoraan käytävälle. Tuo haku tuli onneksi vain häivähdyksenä kauempaa ja vain lyhyen hetken.
Sitten oli retki joka sai minut pomppimaan vuoroin tasatahtiin innosta ja vuoroin käyttäytymään hallitun hillitysti, kuten kaikki normaalit aikuiset. Paluumatkalla oppilaiden piti kulkea parijonossa ja meitä mukana olevia aikuisia oli aina väleissä mukana ohjaamassa joukkoa. Edessäni olleessa tyttöporukassa tuli pientä kinaa ja yksi tytöistä tarrasi käteeni sanoen, että haluu olla mun pari. Samassa mussa joku pieni innostuja lähti leikkiin mukaan. Sanoin miehellenikin että jee mä sain kaverin. Kuuntelin innokkaan pienen minussa iloitessa tuon luottavaisen pikkutyttösen höpötyksiä ja tajusin, miten ahdistus alkoi hipsiä minuun. Tunnistin tuossa tytössä liikaa itseäni. Tajusin, miten helppo tuo pieni neiti olisi aikuisen ollut johdattaa siihen paskaan, mitä itse tuossa iässä koin. Se kolahti liian syvään. Heti vahva kielto, mutta joku minussa tajusi tuolla hetkellä, miten tuo tyttö oli pieni ja viaton ja miten minussakin tuon pienen tytön on täytynyt olla.
Nyt taas naureskelu, kieltäminen ja väitteet, että en ollut samanlainen vahvoina. Suojat päällä. Minä olin paha. Tuo oli normaali lapsi, minä en ollut. Minä olin jo paha. Minä olin jo vietellyt isäni, joten tottakai tein naapurin äijästäkin paskan. Silti tunnen, miten joku pieni minussa tahtoo nyt uskoa, ettei se ollutkaan syyssä, muttei kestä ajatusta, että kuka sitten oli. Ei se josta se tykkäsi. Ei se. Mutta kuka? Yritän jotenkin aikuisena löytää vahvistusta tuolle, mutta heti minussa nousee jonkun isomman vahva torjunta. En kestä ajatusta, että tuo olisi ollut se pahis. En vaan kestä!
Olen selvinnyt tämän avulla, mutta miten pääsen tästä eroon? Tunnetasoni eivät kuuntele järjen ääntä. Aikuisena hyväksyn senkin. Pyrin antamaan niille aikaa ja tilaa. Niitä ei voi pakottaa. Niillä on syynsä vastustaa. Niillä on paljon turvattomuutta, joka ei häviä pakottamalla. Kun ne uskovat omaan hyvyyteensä ne varmasti pystyvät hitaasti hyväksymään ja käsittelemään surun tuohon menettelyyn ”hyvään” nähden.
Avainsanat: kieltäminen, Selviytyminen, tajuaminen, tietoisuus, tunteet, tuntert
Yritän pitää mieleni positiivisena, Kelan terapia päättymässä ja jatkohakemus hylätty. Olen edistynyt niin paljon, ettei terapia kuulu Kelan korvattavaksi. Ensi viikolla lääkäri, pitää miettiä tehdäänkö valitusta vai haetaanko sairaanhoitopiiriltä tukea. Joku minussa pelkää. Alkaa vetäytyä. Kontrolli yrittää epätoivoisesti saada valtaa ja ahdistus kasvaa. Silti terapiassa tipun edelleen taidokkaasti.
Hypin defenssistä toiseen, moodista toiseen nimeten niitä näppärästi, mikä on huvittavaakin. Hassu vanha terapeuttinikin uskaltaa nykyään haastaa minua, uskaltaa vittuilla takaisin. Uskaltaa tiputtaa minut milloin milläkin keinolla tunteisiin ja sitten mennään. Tarvitsen tuota. Miten selviän, jos en saa tuntea? Jos ei kukaan auta minua pääsemään kiinni tunteisiini, pääsemään kontrollin ja vittuilun taakse?
Toki onhan minulla tämä toinen Alien. Tyyppi, joka on ihan sinut kaiken kanssa. Outolintu, joka itsetutkiskellen löytää kaikelle minussa jonkun näppärän vastineen niin, että jään vaan huulinpyöreänä tölläämään, että mikä Vittu toi oikein on. Kävin tuossa epävirallisessa terapiassa, jossa tunnereaktion viedessä minut mukanaan onnistuin puristamaan kynnen jäljet tuon Dalai lama rauhallisen munkin käteen ja se vaan vakuuttaa, ettei ole mitään hätää ja kaikki on hyvin. Kummajainen kertoo tutkineensa jälkiä ja tunnistavansa ensin itsessään haavoitetun pienen, mutta sitten sankarin. Kokemus päätyi vahvistamaan hänessä sankaritunnetta? Siis tä? Enkä mä ollutkaan paha hirviö? Eikä se halunnutkaan vähintään hakata mieluummin vielä tappaa mua tosta hyvästä? Mikä tommonen on? Onko noi niitä perua hyviksi? Monella tasolla olen täysin hämilläni. Paljon ihmeellistä eritasoista hyväksyntää erilaisille tunnepuolien minussa, Enkä tiedä miten tämän kanssa ollaan? Vittuilijakin on täysin huuli pyöreenä. Ja sitten on pelko. Tämä kaikki loppuu, miten selviän? Miten muka pärjään yksin tunteideni kanssa. Terapeuttini lupaili kyllä, että voidaan jatkaa, mutta en luota. En usko siihen. En usko hyviksiin. En usko hyvän kestävyyteen. Valmistaudun luopumaan kaikesta, itsestänikin. Kaikesta edistymisestäni. Jääkö tämä 2,5 vuotta terapiaakin vaan irralliseksi palaksi muiden joukossa? Osaanko liittää tätä oikeasti elämääni? Pelottaa. Eipäs. Vittu mua kiinnosta mikään saat ajan terapia. Vittu mulle ole mitään väliä, vaikka tippuisi takas omaan synkkään erillisyyteeni.
Avainsanat: pelko, Terapia, tunteet
Tuntuu, että samalla kun jonkunlainen yhdistyminen mieleni tunnepuolien kesken on käynnistynyt, joillakin tasoilla olen nyt hyvin herkillä. Tunteet hyppivät silmille. En pysy enää näppärästi kontrolissa tilanteissa, jotka aiemmin olisin hoidellut taitavan irrallisena itsestäni. Tämä on kai tätä edistymistä, vaikkei ihan siltä tunnu. Olen tietoisempi kaikista tunnereaktioistani ja osaan jotenkin jopa sanoittaa sitä, enkä edes aikuisena osaa enää hävetä. Ja tästä syystä kontrolli minussa on aivan hädissään. Hukassa. Se menettää otteen meistä. Se ei enää saakaan olla se yksin minä, joka näkyy myös muille. Se joutuu opettelemaan jakamista, vuorottelua ja muiden sietämistä. Tämä on sille vaikeaa. Liki sietämätöntä.
Ihana viikonloppu vertaisen bestis ystäväni kanssa, täynnä aitoa tuntemista siis takana. Tuohon mahtui järkevänä keskustelua omalla tavallaan yhden ns. Idolini kanssa. Se olisi voinut jäädä järkipuoleni kokemukseksi, mutta ystäväni innostumisen seurauksena päädyin sen kainaloon kuvattavaksi. Normaalitilanne, mikä nosti heti minussa paniikin kun koski. Huomasi reaktioni ja selitin sitten aikuisena, että minulla on omat ongelmani koskemisen suhteen, eikä johdu siitä. Samalla purin hammasta etten karju sille vittua. Joku mussa olis tahtoni motata sitä turpaan ja huutaa ettei muhun Vittu saa kukaan koskea. Samalla joku pienempi minussa olisi tahtoni käpertyä ihan siihen kiinni. Tästä kaaoksesta selvittyä itku tuli kaikkien keskellä. Nurkassa sitten tunsin pikkuisen ja naurattikin jo tuo, että jos olisinkin mottassut niin olisinpahan saanut nimmarilla varustetun lähestymiskiellon/ pahoinpitely ilmoituksen. No joo, autossa hirvee itseviha valloillaan. Tiputus ja tärinät ja kehon inhoreaktiot ja halu vaan hakata päätä seinään ja kuolla pois.
Kun sitten sainkin sylissä kouristella ja antaa pienten tunteiden vyöryä läpi turvallisessa silityksessä ja pientä lohduttavassa turvallisessa kainalossa, löytyi taas omaakin aikuista tuonne tunnekaaoksen keskelle. Löydettiin fiksu paikka toipumiseen. Kiivettiin soramontun reunalle, jossa sitten kun mä sain tuntea oli ystäväni vuoro ja sitten oltiinkin pulassa, kun siltä meni täysin jalat alta. Sieltä sitten hissuteltiin mä puoliksi kannoin ystävääni keskellä metsikköä kiertotietä alas autolle. Kerran mentiin nurinkin ja kikatusta riitti. Dissojen päiväkävelyyn meni n. 200 metriä ja puoltoista tuntia. Lopussa vielä vattu ja nokkospuskat ja mulla kaprit mutta, kun mulla jalat liikku mut ei tuntenu mitään niin sillä ei ollu väliä ja ystäväni jalat edelleen osin toimintakyvyttömät, joten sieltä sit rämmittiin läpi. Kotona illalla kiva kirvely koivissa kun taas tiedostin ne paremmin. Mut joo elämys mikä ei heti unohdu. Mitä tästä opimme. Tuntea ei kannata paikassa, mistä on vaikea kulkea käpsytellen pois! 😄
Avainsanat: dissosiaatio, monipuolisuus, tunteet, Ystävyys
Ei vaan nyt jo tasaisempi olo, mutta jos jollekin terapia on puhumista, näppärää keskustelua elämästä ja ahdistuksista, niin mulle se on kaukana todellisuudesta. Hetken pystyn fiksusti puhumaan mitä kuuluu, kunnes tunmepuolet tahtoo esiin. Alkaa vittuilu ja ahdistus. Eilen pienemmät tahtoivat tuntea. Ensin peppinä kiikuin tuokin reunalla yrittäen pitää nuo poissa, mutta ahdistus vaan kasvoi, sitten jo hyppäsin lattialle sohvan nurkkaan ja raivosin, kun terapeutilla ei ole painopeittoa. Kun keholla tosi turvaton olo. Kivasti tarjosi tilalle säkkituolin jonka alla sitten keho alkoi päästää tunteita läpi. Terapeutti sano jotakin, mutten saa kui mitä. Tipuin kunnolla, ei kunnon muistikuvia vain tunne että sattuu ja samalla Vittu keho rentoutuikin ja reagoi ihan väärin. Voiko nöyryyttävämpää olla kuin ulista, kouristella, itkeä saada orgut ja haluta vaan kuolla terapeutin lattian nurkassa säkkituolin alla ja yksi on rauhassa omalla tuolillaan. Voiko häpeän määrää kuvata. Ei voi. Saatana. Siitä vielä aika loppu kesken. En saanut itseäni kasaan. Järkky itseinho, itseviha, häpeä ja halu vaan kuolla pois päällä kun piti heivata itsensä ulos tuolta. Jotenkin selvisin pihalle, missä vielä jonkun aikaa pillitin portailla ja sit robottina autoon missä täys huuto kouristelu ja vaan kuvotus sai jatkua. Että tätä on mun terapia. Ei ollu aikuisesta tietookaan. Tervetuloa paskaan maailmaani. Joo oon tosi sinut itseni ja kehoni kanssa. Ihan jo päässyt yli kaikesta.
No jälkikäteen kyllä kirjoitin terapeutille ja oli jo taas näppärästi irti. Sain sanottua, mitä tossa tilassa tarvitsisin. Mä tarttisin lisää turvaa. Kehollista vakautta. Mä en vaan usko, että mun terapeutti uskaltaa ja pystyy tuomaan sitä lohtua, mitä pienet mussa kaipaavat ja tarvitsevat. Pelkään, että jään terapiassakin yksin tämän kehollisen itseinhoni kanssa. Tunnen taas vahvasti itseni likaiseksi kuvotukseksi. Tiedostan, ettei tämä ole realistista, mutta tunnetasoni ei koe niin. Voiko näistä oikeesti toipua? Voiko tämmöisten reaktioiden kanssa oppia elämään? Voiko tätä oppia sietämään? Mikä näihin auttaa? Siltikin nyt parempi olo. Kun keho sai tuntea olen taas enemmän läsnä itsessäni. Olen enemmän minä. Oloni on rauhallisempi. En tiedä voiko enäänjuurilaan nöyryyttävämpiä reaktioita kokea ja silti olen edelleen elossa. En vaan häviä mihinkään, vaikka tuntuu ettei pää kestä, silti saan itseni kasaan. Silti tunnen jollain lailla olevani ihan tolkuissani, vaikkakin hetkittäin irti joko tunteista tai kehosta.
Opin olemaan yhä rauhallisemmin vaikka tunnen mitä. Opin olemaan näkyväksi. Opin elämään häpeäni kanssa.Itsehyväksyntään on vielä matkaa, mutta kai minä edistyn. Uskallan antaa itseni tuntea ja olen jollain tasolla läsnä tunteissani. En irtoa kokonaan. Pystyn jälkikäteen jollsin lailla kirjallisesti sanoittamaankin. Tossa tilassa puhuminen ei onnistu, tiedoksi vaan kaikille traumaterapeuteille. No can do. Siltikin koen ton eheyttävänä. Voi tietysti olla etten tiedosta omaa etuani. Mutta jos ja kun olo on kuitenkin jälkikäteen parempi kuin ennen niin eikä se ole jonkinlainen onnistuneen terapian mittari? Toki riippuu miltä puolelta kysytään. Kontrollille minussa tuo on kauhistus, mutta aikuisen kautta levollisempi olo ja pienetkin helpottuneita kun ovat saaneet tuntea. Nyt tyhjä, väsy, turta, surullinen ja ylimielisen levollinenkin. Mähän olen selvinnyt ihan yksin kaikesta. Mähän en tartte ketään. Muahan ei kukaan ja mikään horjuta. Pomppaan herkästi tohon vahvaan pärjääjään. Tunnistan senkin tärkeyden itselleni.
Avainsanat: Kehonreaktiot, Terapia, tunnepuolet, tunteminen
Oivalluksia, olen koko ikäni aina vuorotellen painanut eritunnetilani, eri puoleni piiloon. Kontrolli minussa on istunut off-nappulan päällä halliten kokonaiskuvaa. Ottaen paikkansa näyttämöllä, kuvitellen itsekin parrasvaloissa paistatellessaan olevansa kaikki, mitä minussa on. Se on epätoivoisena väsyessään yrittänyt teipata off-nappulan pohjaan, jotta muut pysyisivät poissa, piilossa. Ja nyt se on hädissään kun terapiassa sitä työnnetään pois off-nappulalta ja muillekin minussa annetaan tilaa. Nekin tahtovat esiin.
Minussa vuorotellen toisetkin pyrkivät hyppäämään off-nappulalle, sammuttamaan toiset pois päältä. Ne rynnivät ja tuuppivat toisiaan. Kinastelevat siitä, kuka saa olla paikalla ja ketkä joutuvat lavan taustalle, piiloon verhojen taakse. Yhteisymmärrystä ei vielä ole. Kai toiveena, tavoitteena ja haasteena olisi, että kaikki pystyisivät yhdessä sopimaan ja miettimään kuka milloinkin saa olla vuorossa ja ketkä pysyvät kulisseissa. Kulisseihin pitäisi luoda kaikille omat kuvat turvalliset sopet, jossa ne viihtyvät ja voivat hyvillä mielin olla sillä aikaa kun vuorossa oleva hoitaa tehtävänsä. Työminän kanssa tämä jo melko kivasti toimii, mutta esim fyysinen läheisyys on vaikeampaa. Pienet eivät millään tunne oloaan turvallisiksi ja silloin usein teinihuora hyökkää näyttämölle niitä turvaamaan, aikuinen puolestaan joutuu lohduttamaan pieniä minussa, eli hommat hoitaa ihan muu kuin aikuinen minä.
Huokaus, on tässä projektia kerrakseen. Opinkohan joskus toimimaan sulassa sovussa itsessäni eniten aikuisen johtoisesti ja niin että mököttävätkin puoleni ovat edes jotenkin samaa mieltä muiden kanssa. Opimmekohan yhdessä säätelemään off-nappulaa, niin että kaikille on oma vuoronsa ja toiset osaavat odottaa turvapaikassaan omaa hetkeään? Minusta tämä olisi terapian tavoite. En näe meitä kävelemässä käsikädessä yhdessä auringonlaskuun, kuten traumaperäisem tressihäiriön vakauttamiskirjassa kuvataan, mutta näen meidät yhteistyössä sopimassa off-nappulan käytöstä tarvittaessa, ja opetelemassa toimimaan näyttämöllä myös yhteistyössä.
Avainsanat: dissosiaatio, integraatio, tavoite, Terapia, tunnepuolet, yhteistyö
Olen taas ollut sosiaalisempi, osallistuva ja mukana monessa. Haastoin itseäni kokeilemaan minulle vaikeaa lajia, johon liittyy paljon triggereitä lapsuudesta. Pidin itseni näppärästi irti tuon haasteen ajan, mutta jälkitila on ahdistava. Nyt tunnen taas liikaa kehossani niitä lihaksia ja alueita, joihin en siedä yhteyttä. Enkä pääse karkuun tätä ahdistusta. Tunnen itsestäni osia, joita en tahdo olevan olemassa. Olin eläimen armoilla. Kyydissä, tavalla jota inhoan yli kaiken. Tuo otus oli kiltti ja toimi kuin unelma. Totteli ja oli rauhassa. Kokemus sinällään hyvä, mutta kehoni ei tykkää tästä yhtään. Kehoni tärisee ja on osin tunnoton ja osin herkistynyt, palelen ja kramppailen. Enkä jaksaisi tätä. Ja kuitenkin hymytyttö näkyy ulospäin.
Meillä oli tänään työporukan kanssa mukava virkistyspäivä ulkoilemassa. Kauniissa maastossa liikkumista ja yhdessäoloa. Tehtiin tehtävä, jossa muut kirjoittivat hyviä ominaisuuksia toisistaan esiin. Tässä kuvaukset itsestäni herättivät yhteyden tuohon kuvaani. Minut kuvattiin auttavaiseksi, iloiseksi, innostuvaksi, toimeliaaksi, aktiiviseksi, tiedonhaluiseksi, ripeäksi, täysillä uppoutuvaksi. Tunnistan kyllä itseni, mutta mikä on hintani. Olenko kuin tuo kuvan rikkinäinen ihminen, joka pysyy juuri ja juuri kasassa antaessaan jatkuvasti paloja itsestään muille? Pelkään ja tunnen niin? Enkä edes välitä. Koen, ettei haittaa, voin jakaa itsestäni, kunnes kaikki on annettu, silloin työni tässä elämässä on saanut hyvän päätöksen. 😄
Nyt kun jumitukset hitaasti helpottavat pääsen taas itseäni pakoon metsään. Ihanaa! Metsässä, kallioilla mieli lepää, pää rauhoittuu ja jotenkin kaikki selkiytyy. Löydän rauhaa sisältäni. Kaikki kimpoiluni tuntuvat mitättömän turhilta, hassuinta reaktioita pikkuisiin asioihin.
Luonnon helmassa tunnen ajattomuuden. Näen asioita, jotka ovat olleet kauan ennen minua, ja jatkavat oloaan minun jälkeeni. Puut kasvavat vielä paljon minun jälkeeni, kalliot ovat kestäneet vuosien kulun jo kauan ennen minun olemassa oloani. Katselen perhosia, joille elämä on lyhyt väläys minun aikaani verrattuna. Miten lyhyt ja pitkä elämä yhtaikaa onkaan? Miten turhaa on lopuilla jotakin, josta on aikaa jo yli puoli elämääni. Miten mieli jää kiinni noihin vaikeisiin asioihin, vaikka ympärillä on kaikkea kaunista? Miten karkuun juoksu on tehnyt noista kuvista vahvempia ja voimakkaampia? Miten pelkoni on eskaloitunut, vaikka olen kuvitellut päässeeni irti noista? Ne ovat kaivaneet syviä uria mieleni pintaan, niihin putoen yhä uudestaan. Ne ovat osa minua. Mutta eivät ole minä. Minä en ole vain ne. Olen kokonaisuus uutta ja vanhaa. Mennyttä ja nykyisyyttä. Kaikki minussa kietoutuu yhteen ja tuo on sekä kaunis että pelottavan kaoottinen, selkeä, että sekava yhtaikaisesti. Tuo toimii ja on epäkuntoinen. Kiinnostavan omituisen ”normaalikin”. En ymmärrä ja samalla tajuan tietäväni kaiken mitä minussa on ja mitä minulle on tapahtunut. Näen mistä olen muokkaantunut, mutta yhteydet näiden välissä ovat vielä rakennustöiden alla. Teen töitä hullun lailla saadakseni luotua itseni uudestaan yhä toimivampana ja tasapainoisempana yksikkönä nykyisen monikon sijaan.
En tiedä mikä minua ahdistaa. Pelkäsin puoli vuotta että terapia loppuu kuin seinään ja nyt kun sain itseni hakemaan tukea ja keskustelemaan jatkomahdollisuuksista joku minussa iskee jarrua. En tahdo. Tämä oli ihan hyvä näin. Olen vältellyt taidokkaasti pienten minussa tunteita, koska tiedostan että niiden kanssa tarvitsisin enemmän konkreettisella turvaa ja pelkään hajoavani vain lisää, jos alan tippua niihin ilman korjaavaa kokemusta.
Samalla pelkään, että olenkin vain juoksemassa karkuun. Väittelyn haluni ohjaa minua ulos terapiasta, koska se tuntuu turvallisemmalta. Miten voin tietää mitä minä tarvitsen, kun kaikki minussa on ristiriidassa keskenään? Miten voin oikeasti ikinä eheytyä ja tuntea itseni kokonaiseksi? Miten voin oppia sietämään itseäni ja kehoani ja kosketusta jos en voi sitä harjoitella? Missä miten voin harjoitella turvallista normaalia kosketusta? Sellaista vanhemman lapsen välistä turvallista hyvää kosketusta ilman mitään taka-ajatuksia? Miten voin tässä auttaa itseäni? Miten voin tukea toipumistani? Ei tämä hoidu keskustelemalla tai edes yksin tuntemalla. En ainakaan usko. Turhauttaa. Väsyttää. Sattuu, mutten voi mennä lääkäriin, kun en halua että minuun kosketaan. Niskani tarvitsisi hoitoa, mutten voi hakea sellaista, kun jo pelkkä ajatus oksettaa. Joo mä oon ihan kunnossa jo.ei mulla mitään ongelmia ole. Eiks tää oo ihan normaalia?
