Yllättävää ymmärrystä
Olen kasvattamassa jotakin parempaa. Sukupolvi sukupolvelta ongelmat lievittyvät. Tietoisuus ja ymmärrys auttaa muokkaamaan suuntaan. Kävin tyttäreni kanssa mielenkiintoisen keskustelun. Keskustelun, johon en ikinä olisi uskonut, johon en ollut varautunut. Joka herätti monenlaisia tunteita niin surun, häpeä, ilon kuin ylpeydenkin saralta. Puhuimme miten minun ”häiriön” on hänelle näyttäytynyt.
Lapseni, ihana tyttäreni kertoi avoimen rehellisesti miten hän on kokenut minut aiemmin ja nyt, hän kertoi miten olen muokkautunut terapianikin myötä. Hän kysyi mikä diagnoosini on ja nauroi miten on muutama vuosi sitten googlettanut ja etsinyt tietoa ja päätellyt minun olevan DID, virallisesti minulla on siis määrittelemätön dissosiaatiohäiriö, mutta terapeuttini ja psykiatrinikin ovat puhuneet kriteerien täyttyvä myös dissosiatiivisen identiteettihäiriön osalta. Minulla kuitenkin koko ajan lisääntynyt yhteistietoisuus ja vähentyneet muistikatkokset eri tiloissa toimintani väliltä antavat mahdollisuuden lievenpään diagnosointiinkin. Persoonallisuus häiriöillä kun on kurjempi mielleyhtymä, niin tämä sopii työssäkäyvänä minulle mainiommin.
Niin siis tyttäreni oli ”diagnosoinut” minut itse ja koki sen auttaneen häntä ymmärtämään, miksi olin niin erilainen kuin esimerkiksi hänen kaveriensa vanhemmat. Hän sanoi, ettei ole koskaan hävennyt minua vaan kokenut mielenkiintoisena tämän ymmärtämisen. Hänelle vaikeaa on ollut se, ettei hän ole koskaan voinut tietää mikä mielipiteeni on se oikea. Sen hän on kokenut pienempänä rasittavana ja hankalana. Olin usein ensin sanonut jotakin ja hetken päästä ollut erimieltä ymmärtämättä/ muistamatta edellistä kommenttiani. Esimerkkinä hän kertoi miten olin joskus luvannut että hän voi mennä ystävälleen yökylään, sitten olinkin kieltänyt ja hän oli sen perunut sitten pe olinkin kysynyt, että eikös ollut menossa, jolloin hän oli sitten kysynyt uudestaan ja meni, kun ei kehdannut sanoa, että olin jo välissä ehtinyt sen kieltää.
Tällaiset tilanteet hänelle ovat olleet haastavia ja hän sanoikin oppineensa sanomaan kavereilleen, ettei voi luvata, kun ei tiedä miten mieleni muuttuu. Nykyään pystyy kuulema jo uskomaan, että se mitä sanon pitää ja pysyy. Ja uskaltaa sanoa takaisin, jos minun mielipiteeni vaihtuukin, jolloin usein saan kiinni edellisestä ajatuksestani. Minun spontaaniuteni ja lapsenomaisuuteni joissain tilanteissa on hänestä ollut lähinnä suloista, muut vanhemmat ovat olleet jäyhempiä. Tuosta piirteestä hän on ollut minussa ylpeä. Minusta on ollut kaveriksi, mutta minussa on ollut se huolehtiva äitikin. Viha minussa on ollut hieman pelottavaa ja irrallisia ja joskus tyttäreni sanoi minun olleen teininä raivostuttava, hän on kokenut itsensä minua vanhemmaksi ja viisaammaksi, mutta sitten minusta on taas kuoriutunut esiin se äiti, jota hän arvostaa ja kunnioittaa. Välitän, mutta en tukehduta ja ylihuolehdi niin kuin isänsä.
Tyttäreni sai minut tuntemaan ylpeyttä mutta myös surua. Olin pahoillani ja pyysin anteeksi ailahtelevuuttani. Juttelimme siitä kuinka silloin en ole itsekään ymmärtänyt ja tiedostanut häiriötäni ja miten opin koko ajan paremmin hahmottamaan, missä olotilassa olen. Tyttöni mielestä olen mielenkiintoinen kokonaisuus ja hän on kuulema jo pitkään tiennyt millainen olen eikä se haittaa. Tyttöni on 17-vuotias ja ymmärtää enemmän häiriöstäni kun on minun kanssani kasvanut, kuin monet peruslääkärit.
