Yksinäisyys
Olen aina tuntenut itseni erilaiseksi kuin muut. Oma häpeäni on ajanut minua etäämmälle ystävistäni. Vaikka olen ulospäin ollut iloinen ja avoin, olen silti pitänyt tiukasti kiinni omasta pahuuden tunteestani ja sen turvin rakentanut ympärilleni suojaavan erillisyyden muurin. Sen takaa olen katsellut muiden huoletonta elämää. Olen haaveillut joskus saavani kokea, tuollaista vapautta, mutta se tuntuu kaukaiselta haaveelta.
Tunnen, ettei minulla ole oikeutta olla onnellinen. Olenhan peruuttamattomasti pilalla. Olen ollut mukana teoissa, jotka lain mukaan ovat rikollisia. Minulle on aivan sama se, että olen uhri. Olen silti elänyt niin järjettömän epätodellisen itseinhon ja häpeän keskellä, etten usko koskaan pystyväni täysin itseni hyväksyen katsomaan itseäni peilistä. Minä näen pahan, erilaisen ihmisen, joka on tehnyt oksettavia asioita.
Vaikka yritän aikuisena katsoa lapsen maailmaan, on olotila silti sama. Oksetus ja ällötys. Aikuisen silmin tuo tunne kohdistuu kyllä tekijään. Lasta kohtaan tunnen myötätuntoa ja haluan pelastaa hänet pahalta, mutta on liian myöhäistä! Lapsi sisälläni on jo kuollut. Se ei kestänyt omaa häpeäänsä. Tilalla on vain itseään syyllistävä teini, joka torjuu kaikki avun yritykseni. Hän ei ansaitse hyvää, sillä hän haluaa pärjätä omillaan. Omassa yksinäisyydessään.
