Voimaton vappu
Viikon jo sairaana. Fyysisesti ja psyykkisesti aivan lopussa. Pohjalla. Kaikki vanhat haavat auki. En usko, että juurikaan voin enää tuntea enempää. Enkä saa näitä paskoja fiiliksiä piiloon. Nyt jotenkin tietoisemmin kaikki lapsuuden paskat läsnä. Olen aina pilkkonut kaiken pieniin paloihin. Tunteet irrallisina. Tai hyvin lyhyinä väläyksinä ja sitten olen heti ”hypännyt” toiseen selviytymiskeinoon. Toiseen moodiin ja tuntenut jotain ihan muuta. Nyt kaikki selvemmin yhtäaikaa päällä. Valtava sisäinen kaaos. Silti järkitaso mukana vakuuttelemassa, ettei nyt ole mitään hätää, että nyt voin, saan ja pystyn tuntemaan kaiken jotenkin kokonaisempana. Saatanan pahalta ja paskalta tuntuu, mutta kai tämän kuuluu mennä näin. Ei näitä paskoja voinutkaan siististi pikkuisella pintaraapaisulla ”suorittaa” pois. Miksei kukaan kertonut etukäteen, mitä terapia tarkoittaa? Mitä se on? Minä kun tyhmänä luulin, että tämä on jotain mitä voin hallita. Jotain missä vähän puhutaan ja sitten kaikki on selvää. Miksei kukaan kertonut, että tämä on sairaan raskasta, kipeää ja vaikeaa? Että tunteet sattuu sairaasti, kun putoaa täriseväksi kouristelevaksi. Että häpeäkin häviää, kun vaan tuntuu niin sairaan pahalta. Että on vaan tyytyväinen kun toinen pysyy rauhallisena. Ei tee mitään. Ei satuta ei lässytä, että kyllä helpottaa. Ei pelkää, etten kestä tai että sekoan. On vaan rauhoittavana läsnä. Mukana vitun sairaalla matkalla omiin käsittelemättömiin ja haudattuihin tunteisiin. Ei vaadi puhumaan. Antaa vaan olla juuri sellaisena kuin olen. Antaa minun taistella vastaan, rimpuilla itseäni ja koko helvetin prosessia vastaan. Sietää kiukutteluni, rajaa ja rohkaisee kokemaan ja kertomaan, mutta antaa tilaa vain olla hiljaa, silloin kuin se on sitä mitä eniten tarvitsen. Minusta ei ikimaailmassa olisi terapeutiksi. Siinä täytyy olla valtavan tasapainoinen, vakaa ja sinut kaiken itsessä tapahtuvan kanssa. Ei saa mennä mukaan toisen tunteisiin vaan pitää pysyä järkkymättömänä peruskalliona. Se vaatii järjettömän hyvää kärsivällisyyttä vaan odottaa, että toinen on valmis kohtaamaan itseään. Vaatii luovuutta etsiä keinoja vakauttamiseen, kun tuntuu, että hajoaa täysin eikä itsellä ole enää keinoja tasapainon löytämiseen.
Mietin omia keinojani. En olisi tässä jos en olisi ollut niin luova. Jos olisin turvautunut vain yhteen tapaan selvitä. Vain alistumalla olisin masentunut. Vain taistelemalla olisin päätynyt luultavasti itse väkivallan tielle. Vain pakenemalla olisin todennäköisesti narkkari, alkoholisti, anorektikko, tai urheiluhullu. Vain välttelemällä olisin täysin irti itsestäni ja koko ajan hirveästi kaikkea suorittava työnarkomaani. Mutta koska minä en ole vain yhtä. Vaan olen kaikkea, on kokonaisuus ollut suht toimiva. Olen ”vain” vahvasti ahdistunut melkoisen laaja-alaisesta sekundäärisestä dissosiaatiohäiriöstä kärsivä moniosainen persoona, joka yrittää tulla toimeen sisäisten ristiriitojensa kanssa ja selvitä tästä kaikesta paskasta kutakuinkin yhteiskuntakelpoisena ja toimivana ihmisenä. On vaikeaa kuvata millaista on ollut elää pitäen itseään aina me muotoisena. Olen aina tiedostanut erilaisuuteni ja hävennyt omaa kummallista tapaani ajatella, tuntea ja ”unohtaa” asioita tai oikeammin niiden herättämiä tunteita. Nyt alan ymmärtää tämän kaiken kummallisuuden olleen mieleni luovaa keinoa pitää minut jollain tasolla selväjärkisenä sietämättömien ja kaiken käsittelykykyni ylittävien kokemusteni keskellä.
