Vihasta suruun
Tuo hetkellinen vihan tunteeni suli melkein yhtä pian kuin alkoikin. Se vaihtui liukuen hitaasti suruksi. Syväksi, tyhjäksi, pohjattomaksi kuiluksi, joka tuntuu hukuttavan minut alleen. Käperryn sohvan nurkkaan ( nykyiseen turvapaikkaani) ja itken. Nuo ovat puhdistavia kyyneleitä. Ne avaavat minut muillekin tunteille, mutta en voi antaa niiden tulla kovin usein. Minun on oltava yksin, jotta uskallan antaa itseni tuntea.
Vain yksin ollessani luotan kykyyni hallita tunnekuohuni. Tiedän, että selviän vaikka tuntuisi kuinka pahalta tahansa. Itseeni uskallan luottaa muihin en! En ainakaan täysin. Olen vielä liian syvästi haavoitettu. Toivon, että jonain päivänä uskallan tuntea kaikki tunteeni myös läheisteni seurassa, vielä en siihen pysty. Tarvitsen kuortani, mutta uskallan jo kurkistella sen raosta!
Silmäni kyynelten sumentamat,
varoen maailmaa katsovat.
Pelkäävät joutuvan uudelleen,
kohtaamaan pahuuden ihmisten.
Sisällä herännyt toivon kipinä,
ehkä pikkusimpukkaa ei satu enää ikinä.
Nyt sillä on minut – aikuinen turvanaan!
