Vierailu ”mummolaan”
Kävin kylässä porukoilla. Joo miksi? Koska en osaa sanoa ei, en halua tulla. Koska osa minussa joka kerta toivoo edelleen, löytävänsä pilkahduksen ”oikeaa” vanhemmuutta. Lapsi minussa haluaisi edelleen saada edes kerran kokea vanhempiensa aidon välittämisen tunteen. En ole vieläkään surrut tarpeeksi läpikotaisin, sitä faktaa, etteivät nuo kaksi ole koskaan olleet, eivätkä koskaan tule olemaan minulle, sitä mitä lapsi minussa kipeästi kaipaa ja toivoo.
Visiitti meni tyypilliseen tapaan heidän kinatessaan ja isäni näyttäessä kuin lapsen vanhemmalleen, että katso nyt kuinka minä osaan itse! Eikä edes osannut tai ottanut neuvoja vastaan. Oli siis saanut ilmaisen valmislettutaikinan ja sen tekoa sekä mehulingon käyttöä hän nyt halusi esitellä ylpeänä tyttärelleen. Minua vain säälitti, ei tehnyt lettuja, kaatoi huonosti sekotetun taikinan liian pieneen vuokaan ja piti uunissa ihan liian kauan. Teki mehua pikkutilkan ja kun tyttöni ei voinut allergian vuoksi maistaa harmitteli, kun ei tykkää sen mehusta. Ei osannut vaihtaa tietokoneen salasanaa, mutta suu vaahdoten selitti, miten sen kone voidaan kaapata, jos salasana ei ole riittävän vahva.
En tiennyt itkeäkö vai nauraa. Kovasta pannarista riitti tasan yhdet pikkupalat kaikille ja itse se veti kaksi, mun huoneen ovessa on edelleen lukko, eivät ole yli kahdessakymmenessä vuodessa saaneet siirrettyä sitä takaisin vessan oveen. Otin siitä kuvankin itselleni. Kaiken kaikkiaan käynti oli surullinen enemmän kuin ahdistava. Tyttönikin ihmetteli, miten olen voinut selvitä noiden kanssa kun eivät osaa edes ruokaa tehdä. Kyseli, miten pärjäsin pienenä ja kummasteli, kuinka voin olla näinkin normaali noihin verrattuna. Sanoi, että sähän oot niille kuin äiti ja toivoo ettei meidän välit koskaan mene tuollaisilla. Nauraen juteltiinkin kuinka hän haluaa tuntea minut, ja tahtoo, että voimme aina nähdä ilman tekosyitä ja että hän saa olla se jota minä tulen ihaillen katsomaan, kun hän muuttaa omilleen ja opettelee elämässä selviämisen taitoja.
Siinä mielessä siis hyvä käynti. Lisäsi ymmärrystä oman lapseni ja minun välille, mutta suru on silti läsnä. Suru siitä, ettei minulla ole koskaan ollut vanhempia, joihin tukeutua ja turvautua!
Kuulostaa niin tutulta, ainaisesta kinaamisesta ja salasanoista lähtien. Kun lukee toisen juttuja niin ajattelee että miksi ihmeessä tuo edelleen pitää yhteyttä ja käy noitten ihmisten luona, omalla kohdalla silti tekee samaa..tuntuu että tarvitsisin jotkut sijaisvanhemmat joiden luona käydä että voisi irrottautua paremmin, tai jotkut maksetut kokopäiväiset dissosiaatiohoitajat olisi vielä parempi. Olen ajatellut positiivisesti että sitten kun kuolevat niin ei sure niin paljoa itse persoonia kun melko kamalia ovat vaikka luultavasti ikuisesti suree oikeiden vanhempien puutetta.
Niin tiedän, että kuulostaa hullulta, kun käyn heitä välillä katsomassa, he ovat kuin lapsia, joista olen tottunut huolehtimaan. Tämä ei ole terve suhtautuminen vanhempiini, etenkin kun on ollut näinpäin ihan pikkuisesta, mutta en vain osaa hylätä! En halua itse olla samanlainen, jotenkin saan myös ylemmyyden tunnetta kun käyn katsomassa miten typerän avuttomia he edelleen ovat. Vahvistan omien muistojeni todentamista kun näen mitä heidän toimintansa on. Saan paremmin kiinni surusta ja muista tunteista konkreettisen näkemisen kautta.