Vanhemmat
Olen miettinyt paljon vanhempieni merkitystä noissa lapsuuteni traumoissa. On ollut vaikea myöntää, ettei minulla ollut ”hyvä” perhe. Minulla ei ollut turvallisia, huolehtivia, lämpimiä, välittäviä aikuisia tukenani. Siksi en ole kokenut olleeni pieni lapsi. Olen ottanut ison tytön roolin jo kotona. Olen ollut vanhempieni tuki ja turva. Roolit ovat olleet sekaisin, joten ei ole ihme, etten ole osannut helposti turvautua kehenkään ulkopuoliseenkaan. Ja se joka tuli turvakseni, olikin omien mielihalujensa tyydyttämistä tavoitteleva vääränlainen aikuinen. Ei ole kumma, etten osannut varoa ja tulkita häntä oikein. Ei minulla ollut mallia normaalista läheisyydestä, joten mikä tahansa läheisyys tuntui alkuun hyvältä. Sitten kun niin ei enää ollut, esti häpeäni irrottautumisen!
Olen vihainen vanhemmilleni siitä, etteivät he ottaneet rooliaan. He eivät kasvaneet vanhemmuuteen. Ei kukaan ole täydellinen vanhempi, mutta kyllä vanhemman pitäisi yrittää luoda suhda lapseen. Vanhemman tulisi olla kiinnostunut jälkikasvunsa hyvinvoinnista ja pyrkiä tukemaan tätä. Ei omat ongelmat saisi mennä lapsen edelle. Miten rakkaus lapseen ei sytykään? Tiedän, ettei se voi olla minun vikani. Se on vanhempieni kypsymättömyyttä. En silti voi puolustella heitä enää. Heidän olisi pitänyt hakea apua, kun heidän voimansa loppuivat. Ei vanhempi saa ottaa lasta tukipilarikseen!
Lapsilla olisi oikeus huolettomaan lapsuuteen – minullakin! Sitä en kuitenkaan saanut. Silti sain elämän. Siitä olen kiitollinen, muusta en! Vanhemmuuteen pitäisi olla ajokortti, joka tulisi läpäistä, jos lapsen haluaa pitää! Se olisi lapsen oikeus, saada riittävä kypsät vanhemmat, joilla on valmiudet huolehtia lapsensa hyvinvoinnista!
