Vaikein tie
Minä en osaa olla ajamatta itseäni kohti haasteitani. Vaikka olen rikki ja väsynyt tajuan yhä vahvemmin mitä mikäkin puoli minussa kaipaa ja tarvitsee. En enää osaakaan vaan antaa olla. En enää hämäänny niin helposti kontrollini aikuisleikeistä. Löydän oikeaa aikuista itsestäni tuon rinnalle. Oikea aikuinen minussa kuuntelee muitakin. Antaa niille tilaa.
En kuitenkaan voi olla itse pienille minussa se korjaava kokemus. Niiden tuntiessa aikuinen minussa jää taustalle. Katselee peilin takaa. Opettelee ja havainnoi, mutta ei pysty vielä nousemaan turvaksi. Tarvitsee aikuisen mallia. Pienet minussa tarvitsevat konreettista huomiota ja hyväksyntää. Siitä vahva vastustus ja viha, joka voimistuu koko ajan. Välttely ei enää toimi vaan aikuisena vedin mattoa jalkojeni alta. Kirjoitin mitä pienet minussa tarvitsevat ja nyt pelko ja itseviha. Jos terapeutti ei kykene olemaan pienille läsnä, en tiedä miten reagoin. Tiedän, että tämä on monelle minussa valtavan iso asia ja siksi vastustus ja kielto myös järjettömän voimakkaita. Pompin olotilasta toiseen, enkä meinaa saada itseäni normitilaan. Pelko vahvana ja siksi hyökkäävä asenne liki koko ajan pinnassa. Pienet suree jo valmiiksi. Ei ne saa olla olemassa. Ei ne kuulu kognitiivisten terapiaan. Ei niille ole tilaa. Ei niitä kukaan osaa lähestyä, ei halua. Ne on pahoja. Ne on iljettäviä. Ne on kuvottavia. Ei niille kukaan oikeesti tahdo muuta kuin pahaa. Joku viha mussa tulee tekee tyytyväisenä. Tossahan oppivat. Ruikuttakoot lähelle. Vittu niitä kukaan halua lohduttaa. Ne vois vaan kuolla pois. Mutta kun on tää ryhmä yhteinen kroppa niin ei noista tyhmistä ruikuttajista päästä eroon. No yrittäkööt näkyä. Sit saavat juosta takas piiloon häpeemään, kun tajuuvat miten tyhmiä ne on. Ei niitä kukaan näe. Kaikki näkee vaan aikuisen. Ei niitä ole muille.
Helppo tie olisi sulkea noiden pienten minussa tunteet. Yrittää sivuuttaa ne ja ottaa vaan terapiasta muille tämä hyvä. Mutta ei. Joku mussa tahtoo tulla kiusatuksi kokonaisena. Pieni minussa on vahvistunut. Sekään ei enää tahdo pysyä piilossa. Löysin ”uuden” aidoimman pienen minua. Se sai pehmon. Sai kukkuun. Kontrolli ei tykkää siitä. Se on liian värikäs. Ei hillitty. Tajusin, että kilttipieni olisi tahtonut nallen, jolla on mekko, koukku olisi tahtonut tiikeripukuisen nallen ja kuollut olisi tahtonut mustan örkin. Tämä ujo tahtoi sinisen pupun vaaleanpunaisesta pussukassa. Se piti puolensa kontrolliakin vastaan. Se on aidointa minua. Olen nyt 3-4 v iässä kasvuprosessiani. Tuo tavallaan yhdistää noita pieniä minussa kehittyy niistä. Onko tämä integraatiota? En tiedä. Mutta tuo tuntuu aidolta, muut on kuoria, suojia, tuon turvaajia. Tuo on puhtaampi kuin nuo sen suojat. Tuo tahtoo kuulla sen tuo tahtoo saada anteeksi. Tuo tahtoo kasvaa.
