vaikeampaa
Nyt on ollut aikamoisen haastavaa tunne aallokkoa, enkä ole jaksanut kirjoittaa. Arkiminäni toimii edelleen hyvin ja ulospäin kaikki on suht niinkuin ennenkin. Kuitenkin sisäinen kaaostila on melkoinen. Puhuminen ja vaikeiden asioiden avaaminen saa tunnepuoleni kaaokseen, jonka selvittelyyn meinaa keinot aika ajoin olla hakusessa. Teen rentoutumisharjoituksia. Tietoisen läsnäöolon ja ajan ja paikan orientaarion harjoituksia. Yritän käsittää ja käsitellä sitä, mitä tunnetilani minulle yritäävät kertoa ja saada jotain käsitystä siitä mikä minkäkin olotilani milloinkin laukaisee, mutta yhä useammin en saa kiinni taustasta ja tunne vain hajoavani tunnevyöryn alle, silti samalla tiedostan, ettei tunne ole nykyhetkestä. Ei kerro mitään tästä vaan on muisto, kaiku menneisyydestä. Sen voima vaan yllättää aina kerta kerran jälkeen uudestaan. Mietin, miten paljon tätä on vielä on sisälläni ja miten kestän sen? Miten olen voinut kestää silloin lapsena? Minä tunnen olevani rikki. Osissa. Sisältä hajalla niin fyysisesti kuin psyykkisestikin.Ja siltikin olen toimiva arjessa pärjäävä aikuinen. Minä pystyn elämään peruselämää.
Minun tunteeni ovat erillisiä yksiköitä, joilla on omat muistonsa ja ajatuksensa niitä koskien. Silti tiedostan kyllä, että tämä kaikki on minua. En minä ole menettänyt todellisuuden tajuani sen suhteen. En minä ajattele, jonkun muun luovan ajatuksia päähäni, vaikka osa ajatuksista ja tunteista tuntuukin vieraammilta ja jotenkin erillisiltä. Minä kyllä tajuan kaiken kuuluvan yhteen, mutten silti saa niitä tuotua samaan kokonaisuuteen. Tavallaan mieleni on kuin laatikosto, jossa jokainen laatikko on tupaten täynnä roinaa. Ne kaikki vyöryvät aika ajoin ulos hukuttaen minut alleen. Minä tiedän, että minun pitäisi siivota niitä pikkuhiljaa. Ottaa tavaraa ulos vähän kerrallaan. Tarkastella mitä kustakin laatikosta löytyy ja siistiä ja kasata ne nätisti ja kesties vielä jaotella oikein ja sitten laittaa laatikot takaisin kiinni. Siivottuani minun ei kuitenkaan tarvitsisi enää pelätä niiden sisältöä. Minä tietäisin, että kaikki vanha pilaantunut on heitetty pois. Kaikki on järjestetty oikeisiin lokeroihin, eikä ne vyöry päälleni kun jokin muistuttava tekijä saa jonkun laatikon poksahtamaan auki. Tuo urakka vaan tuntuu niin raskaalta. Loputtomalta. Miten vuosien sekamelska siivotaan? Ei ainakaan yksin. No nyt en ole yksin. Minä luotan ihmisiin, jotka ovat rinnallani tällä vaativalla matkallani varjoista valoon.
Se mitä en kaipaa on ulkopuolisten viha ja syyllistys kommentit. Minä en edelleenkään tunne erillisyyttä teoista. Tiedän kyllä järjellä, ettei se ollut minun syytäni. Tiedän, että aikuinen on vastuussa teoista. Tiedän sen, silti kun joku heittää ymmärtämättömiä hirtetään tekijät munistaan kommentteja, niin minä voin pahoin, minä tunnen häpeää ja syyllisyyttä. Minä tunnen vihan kohdistuvan itseenikin. Minä olin osallinen, minä olin mukana tuossa pahassa. Minä välitin tuosta ihmisestä. Ei hän ollut puhtaasti paha ja ilkeä. Hän on sairas, sen tiedän. Hän ei ymmärrä. Hän ei voi ymmärtää, mitä teki. Ei hän halunnut satuttaa minua. Hän lohdutti ja auttoi. Tiedän, olen sekaisin. Hän on sekoittanut minun pääni. Hän teki väärin. Hän tuhosi suuren osan minusta, mutta minä elän. Minä olen selvinnyt ja oppinut jonkun verran ymmärtämäänkin asioiden vaikutuksia. Ei minun elämäni ole lopullisesti pilalla. Ei nuo kokemukset määritä sitä kuka minä olen. Eikä minun oloani helpota se, miten vihataan ja huudetaan kostonhimoisia kommentteja tekijää kohtaan. Minä haluan oikeasti tuntea, tietää ja ymmärtää -sisäistää sen, että minulle on tehty pahaa. Minua on kohdeltu väärin. Minä haluaisin, että tekijä itse ymmärtää mitä hänen tekonsa ovat aiheuttaneet minulle. Ei minua lohduta se, että hän viruu vankilassa, jos se ei estä häntä tekemästä uudelleen samoin ulos päästyään. Minä en saa mielihyvää siitä, että joku listii hänet samantien. Se olisi liian helppoa.
Minä haluan hänen oikeasti ymmärtävän, tuntevan ja katuvan tekojaan. Haluan hänen näkevän ja tuntevan minun tuskani. Haluaisin tietää miksi? Mikä hänen päänsä on saanut niin sekaisin, että hän saa mielihyvää ja kiihottuu lapsesta. Mitä hän pelkää aikuisessa terveessä ihmissuhteessa? Sillä ei terve aikuinen ihminen tyydytä tarpeitaan itseään heikommalla pienellä lapsella. Se on sairasta. Minä tunnen kuitenkin häneen verrattuna itseni hyvinkin tasapainoiseksi ja terveeksi. Minä tunnen jopa sääliä häntä kohtaan, ei hän ole järkevä, terve, turvallinen aikuinen. Hän on itse lapsellinen ja tarvitsee apua. Hänen täytyy ymmärtää oman mielensä kieroutumat ja ne eivät löydy vankilassa istumalla, jos samalla ei hoideta koko ihmistä. Tekijät tarvitsevat terapiaa aivan yhtä paljon elleivät enemmänkin kuin me uhritkin. Heiltä puuttuu oma sairauden tajunsa. Me uhrit yleensä tiedostamme ja ymmärrämme omien pahojen olojemme syitä ja hakeudumme avun piiriin. Kunhan rohkaistumme ja pääsemme hivenen irti häpeän tunteestamme. Me tiedämme ja tunnemme, ettemme koskaan haluaisi kenenkään muun kokevan samoin. Se on ainakin minun voimani ja vahvuuteni. Se on minun hyvyyttäni. Minä en ole paha, vaikka minulle on tehty väärin.
