Uskaltaako vai ei?
Niin siis minun piti aloittaa tänne kirjoittaminen, mutta päädyinkin takaisin kynän ja paperin pariin. Muutama täysinäinen päiväkirja paperiversiona tuli siis tällä välillä täyteen. No uusi alku jos uskallan. On vaikeampaa kirjoittaa näin, kun ajatuksena on, että joku saattaakin lukea tätä. Itselle on helppo kirjoittaa, sillä tiedän, etten tule tekstejäni lukemaan.
Olen siis uuden alun edessä. Alun, jossa tarkoituksenani onkin mennä taaksepäin kohti vaikeita lapsuuden kokemuksiani ja kohdata niiden jättämät jäljet. Yrittää katsoa tunteitani ja uskaltaa kohdata ahdistus joka sisälläni odottaa hiljaa taka-alalla. Olen piilottanut sen selviytyjän kovan kuoreni alle. En ole romahtanut, enkä aio tehdä niin nytkään. Mutta en jaksa juosta karkuun tunteita, joille ei ole ollut jakajaa. Nyt sellainen on. Olen löytänyt terapeutin, jolla on toivottavasti rohkeutta ja riittävästi ammattitaitoa menneisyyteni läpi kahlaamiseen.
En avaudu ensimmäistä kertaa. Olen puhunut ystävilleni, joista osa on avautumiseni jälkeen selvästi etäytyneet minusta. He eivät tiedä miten kohdata ja puhua. Osa taas on muuttunut läheisemmiksi. Mieheni on suuri tukijani ja hänen avullaan olen saanut tuntea itseni tärkeäksi ja arvokkaaksi kaikesta omasta pahuuden tuntemuksestani huolimatta. Olen tehnyt rikosilmoituksen ja vaikka hyväksikäyttäjäni selvisi rangaistuksetta rikoksen vanhentumisen vuoksi, olen tuntenut itseni rohkeaksi. Olen uskaltanut avata vaikenemisen muuria ja häpeäni ei enää paina minua alleen. Yritän yhä taistella täysin aiheetonta syyllisyyden tunnettani vastaan ja koetan ymmärtää vääryyden, joka verhoutui välittämisen ja rakkauden petolliseen vaatteeseen.