uskalsin
Uskalsin sanoittaa ääneen noita välttelyn tunteitani ja tarpeitani. Tunnustin haluavani juosta karkuun ja lopettaa koko paskan terapian kesken. En minä tarvitse sitää enää! (Enpä) Minähän olen jo ihan tasapainossa kaiken kanssa. Ei tunnu enää missään. Ymmärrys pelaa ja järjellä tajuan kaiken, mitä sitten jos tunnepuolen kosketus on pikkuisen hakusessa ja ryöpsähtelee sitten hallitsemattomana toisinaan pintaan pikkutriggereiden myötävaikutuksella? Ei se muutu puhumalla miksikään, vai muuttuuko?
No keskenhän tämä prosessi vielä on niin terapeutin kuin aikuisen minänikin mielestä. Plääh. Turhauttavaa. Raivostuttavaa. Ja silti niin pirun tarpeellista ja korjaavaa. Hemmetin järkevä ja tasainen ja hyvä terapeutti minulla on. Saa minut luottamaan ja tukeutumaan ja puhumaan ja se sattuu niin sairaan paljon, etten halua kestää sitä! Vihaan sitä! Haluan, että se vihaa minua ja jättää mut rauhaan. Enkä kuitenkaan halua. Miksei kukaan kertonut etukäteen, mitä terapia on? Millaista se on? Mitä se tarkoittaa? Minulla oli naiivi kuva siitä, että istun ja hienosti järkevästi keskustelen kaikesta ja terapeutti kuuntelee ja vastailee ja kyselee. Se olisi ollut helppoa. Ei sen tällaista pitänyt olla. Ei tunteita kuulunut nousta. Ei niiden pitänyt näkyä. En minä siellä halua hajota. En halua! Se on noloa, tyhmää! ja silti helpottavaa.
Turvallisesti peiton alla sykkyrällä vaan itkeä. Minun ei tarvitse puhua, mutta saan tuntea. Minä saan kiukutella. Saan olla rikki ja vihainen. Saan vältellä ja aina jollain lailla taas tipahdan. Terapeutti ei ohjaile vaan odottaa mitä minussa tapahtuu. Ei juuri puhu. Senhän piti antaa valmiit vastaukset. Piti kertoa, miten saan tämän paskan pois minusta. Sen piti ottaa ne vaan pois minusta. Siksi olen vihainen. Vihainen itselleni naurettavista typeristä kuvitelmistani. Samalla olen vaikuttunut siitä miten terapia oikeasti toimii.
