Uskallanko näkyä ilman naamiota?
Tämä on itselleni muistutus, sillä haluaisin taas vaan verhoutua kaikki hyvin hymyni taakse. Tänään terapia, enkä halua mennä. Hävettää, kun olen tuonut esiin tarvitsevuuttani ja olen saman tien taas vakuutellut, etten tarvitse mitään. Nyt osa minusta haluaa leikkiä, että kaikki on loistavasti. Ettei minulla ole paha ole. Etten ole viestinyt kertojen välissä. Haluan vakuuttaa olevani tasapainoinen ja vahva, etten vaan tule hylätyksi. Jos tukeudun ja kaipaan hyväksyntää niin minut hylätään. Joudun naurun alaiseksi. Minähän olen vahva. Minun pitää olla vahva. En minä saa voida huonosti. Ei se kuulu minulle. Minä olen kaikkien tukipilari. Minähän hymyilen aina ja olen muita piristämässä. Se on minun roolini. Siitä nautin. Siinä olen hyvä. Sillä huijaan kaikkia mukaan lukien itseäni. Minä en ole arvokas, jos voin huonosti. Minä en ansaitse välittämistä. Ei minua kukaan hyväksy heikkona, vai voinko olla väärässä? En uskalla kokeilla. En halua kokeilla. Keikun erilaisten välttelykeinojeni varassa, yrittäen vakuutella itselleni, etten tarvitse mitään. Että kaikki on loistavasti. enkä usko enää itsekkään sanaakaan. Haluan ja en halua tulla nähdyksi myös pikkuisena. Pelko ja viha taistelevat toisiaan vastaan. Sisäinen kaaos on valloillaan ja jännittyneenä odottelen, kumpi voittaa. Tarve esittää, että kaikki on hyvin, vai tarve tulla kuulluksi ja lohdutetuksi. Heikkouden näyttäminen on paljon vaikeampaa kuin vahvan esittäminen. On turvattomampaa tukeutua kuin olla vahva ja muiden tukija. Voi kunpa uskoisinkin olevani arvokas juuri tällaisena sekametelisoppana!
