Umpikujassa
Kuka voi löytää minut tämän kaaoksen keskeltä? Minun itseni se pitäisi tehdä. Minun pitäisi tietää kuka olen, mitä haluan ja minun pitäisi arvostaa sitä ja arvostaa ihmisiä ympärilläni. Erityisesti miestäni, joka on nyt aivan lopussa. Väsynyt tähän kaikkeen. Väsynyt minuun, pakoiluuni, väittelyyni, ulkopuolelle sulkemiseeni. Minä olen jo pitkään jättänyt hänen ulos elämästäni. Luonut jälleen oman maailman, jossa olen turvassa. Turvassa, jos ja kun hän väsyy jä kyllästyy. Olen jättänyt ennen kuin jätetään.
Nyt en tiedä mitä tehdä. Miten korjata jotakin, jonka olen itse yrittänyt hajottaa. Pelkoni läheisyyttä kohtaan rikkoo aina kaiken. Ajan ihmiset, jotka välittävät pois luotani. Teen sen hiljaa huomaamatta. En osaa olla minä, kun olen muiden ihmisten kanssa. Muokkaan ja muokkaannun aina heidän mukaansa, kunnes kadotan itseni ja alan vältellä ja etsiä tietä takaisin siihen mikä olisi ehkä enemmän minua.
En minä osaa rakastaa ja välittää. Olen kyvytön luottamaan ja päästämään ihmisiä oikeasti elämääni, maailmaani. En usko kenenkään oikeasti arvostavan, välittävän, rakastavan ja jaksavan minua. En arjessa. Ystävät, terapeutit kaikki on vain harhaa, kaikki jaksavat paloina, pieninä hetkinä. Ei kukaan jaksa pitkäaikaisesti. Ei ymmärrä. En usko.
En tiedä mitä tunnen. Olen tyhjä. Kuori. Surua. Olen välittänyt. Olen aidosti arvostanut ja rakastanut miestäni. Hän on ollut lähellä monella tasolla. Hän on ollut tärkeä. Hänen vuokseen olen taistellut ja ”luopunut” osin lapsestanikin. Siitä kai jäänyt jotain katkeruuttakin, jollakin tasolla. Hänessä on valtavasti hyvää ja kaunista. Hän ansaitsee hyvää. Parempaa. Parempaa kuin minä. En minä osaa olla hyvä. En osaa olla sellainen, kuin oikean vaimon kuuluu olla. Olen siitä pahoillani. Vihaan sitä. Vihaan itseäni. Olen aina vihannut. Jollakin tasolla tunnen ja koen itseni vialliseksi, pilalla olevaksi, se on minua. Tunne omasta pahuudestani. Voin leikkiä ettei sitä ole. Voin esittää kilttiä ja hyvää. Voin olla eri rooleissa, olla niissä oikeasti läsnä, mutta se ei jää minuun. Eihän tämmöistä voi kukaan oikeasti rakastaa. Kun en edes tiedä, mitä rakkaus on? En ymmärrä sitä. En osaa ottaa sitä vastaan enkä antaa. Jossakin olotilassa kyllä, toisessa en.
Olenko liian rikkinäinen ihminen elämään? Olenko korjattavissa? Olenko liian väsynyt edes yrittämään? En haluaisi luopua ja luovuttaa ja silti osa minusta ei välitä. Ei tunne mitään. On vain. On tavallaan tyytyväinenkin, kun saa pilattua taas kaiken, mikä on elämässäni hyvää, kaunista, arvokasta ja normaalia. Minulla on ihana mies ja lapset, mutta ne eivät ole ”minun”. Minä pelkään. Pelkään itseäni. Pelkään elämää. Pelkään kyvyttömyyttäni elää normaalia elämää. Tunnen ja olen aina tuntenut itseni erilaiseksi, ulkopuoliseksi. Mieheni perhe on ihana, aito, välittävä. Minun on ikävä heitä jo nyt. He muistuttavat minua siitä mitä vaille olen jäänyt ja mitä en osaa itselleni ottaa vastaan, vaikka kuinka haluan. En koe olevani rakkauden ja välittämisen arvoinen. Elän omassa maailmassani, jonne ei oikeasti kukaan pääse sisään. Enkä tiedä en osaa tietä ulos. En ole vihainen. Ymmärrän mieheni turhautuneisuuden täysin. Olen vain surullinen. Surullinen ja pettynyt itseeni. Siihen, etten osaa toimia toisin. En osaa korjata suuntaa, kuin hetkellisesti. En tiedä mikä on minua. Voin alkaa mielistellä, mutta ei se auta. Se on väliaikainen ratkaisu, eikä tuo kuin lisää harmia. Minä rakastan miestäni, mutta ehkä se ei riitä. Rakkaus ei poista tai korjaa sitä kaikkea, mikä minussa on rikki. Ei tee minusta ehjää. Elän sirpaleista koottua elämää, joka ei edelleenkään tunnu omalta. Tämä kun sattuu, on enemmän minua. Tuntuu turvallisemmalta, tutummalta.
Haluan karkuun kaikkia ja kaikkea. Haluan karkuun koko elämää. En löydä itseäni. En halua ja jaksa etsiä. En osaa elää. En osaa nauttia kuin paloina. Viallisuuteni tajuaminen ei johda mihinkään autuaaseen eheytymiseen. Pyh. Nuo on kaikki illuusiota. Kuvitelmaa. Harhaa. Haluan mieheni olevan onnellinen! Voinko minä hänelle tarjota hyvän elämän? Luultavasti en. Onko siis itsekästä riippua tässä kiinni? Olisiko oikeampaa päästää hänet vapaaksi? Antaa hänen löytää itselleen oikeasti rakastamaan kykenevä, ihana kumppani. Hän on sen ansainnut. Hän on sen arvoinen. Olisiko se minulta todellisen rakkauden osoitus? Miksi tämän täytyy sattua näin paljon? Mistä tietää mikä on oikein? En ymmärrä elämää. En ymmärrä ihmissuhteita. En ymmärrä mitään. Olen tyhmä ihmisraunio, joka kuvittelee oppivansa elämässä jotakin, ja silti tunnen polkevani paikoillani, juoksuhiekassa kaivautuen yhä syvemmälle.
