Uhoa
Taas pintaan nousee selvästi tämmöinen uhoileva, itseriittoinen, ”vahva” puoli. Olen outo – mitä sitten? Kummajainen, yksinäinen, friikki, so what! Tunnistan itsessäni tällaisen keskarit pystyssä mahtailevan tason, joka on täysin kypsä kaiken paskan käsittelyyn. Sen mielestä pärjäämme mainiosti. Terapia on turhaa, ei se paska, hylkääjä tyyppi voi, halua auttaa. Ei sitä kiinnosta. Miksi siis minuakaan kiinnostaisi yhtään mikään. En puhu. En ikinä enää puhu sille yhtään mitään. En päästä sitä lähelle. Haluan kiukuta ja ajaa sen pois heti kun kehtaa palata lomaltaan. Vitut mä sitä tarvin mihinkään. Voin mitä mainioimmin nyt, kun en käy siellä tuntemassa ja pohtimassa menneitä.
Silti ahdistaa, miksi? En halua tuntea mitään tällaista. Haluan nauttia ja olla iloinen. Silti jossain taustalla on koko ajan muka joku pirun ikävän kaipuu ja paha olo. En tykkää siitä. En halua olla tällainen. Haluan olla kova, vahva, tunteeton. En halua olla tällainen ositettu normaalin naamari naamalla kulkeva outolintu, jonka tunnetilat ovat irrallisia ja tappelevat keskenään, kun en hyväksy tätä kaikkea osaksi minua. En halua hyväksyä. En. En. En.
Taistelen taas yhä vahvemmin herkkyyttäni ja pienen tunteitani vastaan ja se aiheuttaa lisästressiä, pahaa oloa ja ahdistusta. Mitä kovemmin tappelen itseäni ja joitain tunteitani vastaan, sitä suuremmaksi sisäiset ristiriitani paisuvat. En osaa nyt antaa kaikelle tilaa. En osaa olla aikuisena tämän kaaokseni keskellä. Haluaisin vain huutaa ja juosta karkuun. Paeta itseäni, tunteitani. Haluan pois tästä tyhmästä kehosta, joka tuntee ihan liikaa. Haluan pois tämän tyhmän pääni, joka ajattelee aivan liian monimutkaisesti. Haluan keskittyä simppeliin arkieloon. Miksi en pysty? Turhauttaa! Suututtaa!
Löytyisikö vapaaehtoisia elämänvaihtajia. Tahtoisin hetken kokeilla miltä tuntuu luottaa itseensä ja toisiin. Miltä tuntuu arvostaa ja hyväksyä itsensä täysin sellaisena kuin on? Voiko sellaista oppia? Voiko sellaisen olotilan saavuttaa, kun on näin rikkinäinen ihminen?
