Tykkään
Hitusen parempia päiviä. Tiputuksia. Uskallusta. Hyväksyntääkin. Pikkuiset minussa ovat taas saaneet hieman enemmän näkyä terapiassa. Ne on saaneet piirtää ja kiva setä katto niitä eikä pitänykään niitä pahoina. Mun pienet tykkää siitä vaikka niitä nolottaa ja ne tuntee ittensä likasiks. Toi terppa on ihan outo kun siitä kaikki on ok. Mä saan olla näkyvä ja saan tuntea. Se on rauhassa kaiken kanssa. Sille kaikki tuntuu olevan ok. Vaikka mä repeen joka suuntaan kun välttely lisääntyy. Vaikka mä kuinka yritän kiemurrella pois. Vaikka mä kiukuttelen se pysyy tasaisena ja rauhallisena ja siitä on hyvä että tunnen ja mun tunteet näkyy. Niitä ei tartte yrittää hallita tai piilottaa. Ne kyllä löytää paikkansa. Vittu mitä tyhm terapeuttista paskaa! ja silti Niin hemmetin rauhoittavaa.
Mä saan taas kirjottaakin sille. (olen siis saanut koko ajan mutta joku musta koki ettei saa.) Sekin on ok, vaikka joku mussa ei tykkää kun kirjoitan. En kuulemma rasita sitä liikaa. Mikä tommonen on? Ei mun tunteet oo koskaan kiinnostaneet ketään. Ei niillä oo väliä. Eikä saa olla. Se on ihan tyhmää. Se sattuu. En mä tahdo, että ketään kiinnostaa, kun ei oo ennenkään kiinnostanut. En mä tahdo tuntea sitä mitä olisi pitänyt olla ja silti joku mussa on ihan intsinä. Tykkää kauheasti. Siis joku pieni ja kiukkuilijakin tykkää vaikkei sitä saisi sanoa ääneen. Sen tykkää ton tyhmäpään huumorista kun inttää sen kanssa vastaan. Uskaltaa haastaa, ei oo liian nössö. Luottamus tähän tyhmään vuorovaikutus pohjaiseen terapiasuhteeseen on taas vahva. Ja vihaan sitä, että luotan. Vihaan että tukeudun. Vihaan että turvaudun. vihaan tätä halua puhua. Vihaan haluani näkyä.
