Tyhmää
Miksi aina, kun tunteet uskaltavat tulla voimalla päälle, pitääkin selvitä yksin? Terapeutti lomailee ja pikkuisella minussa on hätä. Haluan turvaan. Se on turvallinen paikka, vaikka siellä tuntuukin pahalta. Siellä saan olla tunteideni kanssa ihan rauhassa. Ei ole pakko puhua, kun en siihen edelleenkään pysty, mutta saan tuntea ja paha olo saa näkyä. En enää edes jaksa piiloutua. Voin vaan olla ja antaa suruni, tyhjyyteni, pelkoni tulla. Voin nyt jo katsoa terapeuttia kyynelteni läpi ja vaikka mielessäni kuvittelen sen pitävän minua likaisena hirviönä -Lapsihuorana. Näen vain tasaisen, tyynen, vakaan aikuisen, joka rauhassa odottaa. Katsoo ja antaa minun olla. Ei kysele, ei vaadi kertomaan. Hyväksyy hiljaisen tuskani ja on minulle läsnä. Se on kummallista. Se on rauhoittavaa, mutta niin sairaan surullista. Tuollaisen ihmisen olisin lapsena elämääni tarvinnut. Kaikki on niin sairaan väärin!
Tyhmä kehoni elää edelleen
noita menneitä kokemuksia ja samalla ne, joiden käsissä ja sylissä minä hajosin elävät kivaa normaalia elämää. En minä kaipaa tuomioita, ne on aivan yhtä tyhjän kanssa ainakin täällä meidän iki-ihanassa suomessa, jossa kyllä rikollisten oikeuksista jaksetaan huolehtia. Minä vain haluaisin edes hetkeksi antaa omat taakkani niiden kannettavaksi, jotka minut rikkoivat. Haluaisin tietää, ymmärtäisivätkö he sitten, mitä tekivät. Haluaisin heidän tuntevan, miten noloa on panikoida oman rakkaan läheisen ihmisen kosketusta. Mitä on inhota itseään/kehoaan niin paljon, että haluaa repiä raastinraudalla koko ihonsa riekaleiksi. Mitä on haluta vain kuolla pois ja pettyä, kun jääkin henkiin. Mitä on hävetä itseään ja luvata itselleen, ettei ikinä avaa suutaan. Elää omassa itseluomassa häpeän vankilassa kavahtaen kaikkea kosketusta, vaikka samalla kaivaten syliä ja lohtua enemmän kuin mitään muuta koko maailmassa.
