Turvapaikka
Hassua, en muistanut, että minulla oli sellainen jo pienenä. Tuo isäni ruskea nahkainen pyörivä nojatuoli, johon ei saanut mennä. Se oli minun ”isän sylini”. Se haisi hieman pahalta, sellainen valkosipulin ja hien yhdistelmä, mutta se sai kuvittelemaan olevani lähellä isääni.
Tuossa tuolissa minulla muka oli rakastava, hellä, hyvä isä. Isä, joka suojelee pahalta ja puolustaa viatonta tytärtään. Kuvittelin hänen sanovan, etten ole paha ja että hän rakastaa minua kaikesta huolimatta. Ajattelin hänen saavan minut ehjäksi jälleen. Mielessäni hän meni naapuriin ja puolusti minua. Pelastaen minut pahalta! Minulla oli kuvitteellinen sankari isä, mutta karu todellisuus tuntui jo tuolloin syvänä suruna. Olin yksin! Ei ollut pelastajaa! Täytyi vain selvitä!
Olen vihainen! Ei yhdenkään lapsen pitäisi joutua elämään tuollaista elämää. Minullakin olisi ollut oikeus välittäviin vanhempiin! Miksi en niitä saanut? Miten saan paikattua tuon tyhjyyden, joka on syntynyt liian varhain altistaen minut väärälle ” rakkaudelle” – rakkaudelle, joka on rikkonut minut pieniksi paloiksi, irrottaen minut kehostani ja eristäen minut tunteistani?
