Toivon kipinä
Ehkä minäkin vielä oikeasti nousen siivilleni. Ehkä minäkin voin oppia arvostamaan itseäni kaikesta menneisyyden pahasta huolimatta. Ehkä en olekaan aivan läpeensä pilattu, tahrittu, likainen, ällöttävä ja paha. Ehkä minussa on vielä jossakin syvällä ripaus sitä lapsen viattomuutta. Ehkä kokemukseni eivät sittenkään määritä sitä, mikä minä olen. Ehkä en olekaan huora. Ehkä se paha ei johtunutkaan minusta. Monta ehkää, mutta joku minussa alkaa jo uskoa tuohonkin mahdollisuuteen! Ja se jopa tuntuu hyvältä! Ehkä minullakin on oikeus myös tuntea itseni hyväksi. Ehkä minullakin on oikeus olla ylpeä saavutuksistani. Ehkä voin oikeasti oppia ymmärtämään, että se paha, joka on ollut osa arkeani, on nyt vihdoin ohi.
Se on jäänyt taakse. Se on jättänyt minuun jälkensä. Se on tehnyt minusta sellaisen kuin olen, mutta se ei ole yhtä kuin minä. Minä en ole paha, vaikka olen kokenut pahuutta. En ole likainen, vaikka olen aina itseni likaiseksi tuntenut. En ole syyllinen, vaikken ole osannut puolustautua ja vaikka olen itse ”hakeutunut” tämän ihmisen seuraan. Valta teoista ei ole ollut minun.
Olen ollut lapsi, vaikka olen tuntenut itseni ”isoksi tytöksi” olen mieleltäni ollut täysin pikkutyttö. En minä ole ymmärtänyt mitä me teimme. En minä ole tajunnut, miksi se on tuntunut väärältä. Olen ollut naiivi, mutta voiko pikkutytöltä muuta olettaakaan? Joku tietoisuus minussa on lisääntynyt. Joku minussa on alkanut hahmottaa kokonaisuutta. Olen vähitellen tiedostamassa, miten kaikki tapahtumat kietoutuvat yhteen. Miksi olen ollut hiljaa, säilyttäen salaisuutemme. Minussa on herännyt usko siihen, että kyllä minä tästä kaikesta paskasta vielä pääsen irti! En unohda, mutten anna niiden viedä minulta elämäniloani! Minullakin on oikeus nauttia elämästäni. Paras kosto pahantekijöilleni on juuri menestyminen elämässä. Sillä näytän niille pitkää nenää. Minuahan ei nujerreta!
