Täydellisyydestä
Terapiassa monesti turhaudun. Viime aikoina taas entistä vahvempana itsesyytökset ja itseviha. Tarve esittää ”normaalia”. Kiukku, kun en ole täydellinen. Samalla kun joku minussa vihaa kaikkea täydellisyyden tavoittelua, on se jollekin minussa todella tärkeää. Nyt sainkin kotitehtäväksi miettiä, mitä täydellisyys minulle tarkoittaa. Millainen olisi se täydellinen minä? Vittuilu herää heti. Vittu mä oon oon täydellisen epätäydellinen paska.
Samalla huomaan ajattelevani aikuisen tasolla miten tuo vihoitteleva puoli minua on täydellinen juuri tuollaisena. Se uskaltaa olla erimieltä. Uskaltaa ilmaista vihaansa. Se suojelee minua pettymyksiltä. Se potkii eteenpäin ja estää vaipumasta masunnuksen tyhjyyden suohon. Se kuitenkin kääntyy herkästi muita minussa vastaan. Ei anna muille tilaa. Mollaa ja vähättelee. Se tarvitsisi rajoja. Kuitenkin ilman sitä voisin vaipua syvään hällä väliä tyhjyyteen. Tuo minussa on täydellisen välinpitämätön tunteita ja elämää kohtaan. Se alistuu, mutta on rauhassa. Se estää minua toimimasta aggression kautta. Se on vetäytyvä, mutta osaa sillä rauhoittaa välillä liiallista välttelyäni ja tunteiden karkuun juoksemista. Siihen tarkoitukseen on minussa täydellinen sporttaaja, joka urheilee ja tavoittelee fyysisyyden kautta kehon ja mielen hallintaa. Tuo terveellisiin elämäntapoihin keskittyvä puoli minua voisi helposti mennä yli ja ajaa minut orjallisuuteen, ilman nautiskelevaa rentoa puoltani, joka osaa ottaa ilon irti herkutteluista ja auringossa kirjan lukemisesta. Lukemiseen ja opiskeluun keskittyvä fiksuudellaan loistaa tahtova puoleni voisi herkästi nostaa minut muiden yläpuolelle ja alkaa vain analysoida elämääni ilman hulluttelevaa, naiivin innostuvaa pikkuistani, joka hyppää into piukeana mukaan kaikkeen uuteen. Rajattomuudessaan täydellinen on huorapuoleni, joka osaa pitää mieheni tyytyväisenä, ilman sitä parisuhde olisi vielä suuremmassa kriisissä. Äiti minussa yrittää olla täydellisesti läsnä lapsia varten, kuitenkin tuntien jatkuvaa epävarmuutta. En ole saanut tuntea itseäni täydelliseksi, miten osaisin tarjota tuota tunnetta lapsilleni? Joudun opettelemaan kaikki äitiydenkin vaiheet ihan nollasta. Ei minulla ole mallia hyvästä vanhemmuudesta. Se suututtaa!
Pikkuiset minussa ovat täydellisiä juuri omissa läheisyyden kaipuissaan, vaikka etenkin pikkukiukku kyllä kieltää tuon. Pikkukiukku on suloinen minä pärjään itse, se on pienenä ollut iloisen pienen turva, estänyt sitä tuntemasta kuollutta minussa. Minussa eri tunnetasot muodostavat parhaimmillaan täydellisen kokonaisuuden ja pahimmillaan ne repivät minut ihan rikki tapellen keskenään ja estäen minua olemasta tyytyväinen mihinkään. Aikuisella tasolla opin koko ajan hyväksyntää tätä sekamelskaani kohtaan, mutta täydelliseksi minun on vaikea itseäni tuntea. Minä opin ja opettelen aikuisuutta suhteessa itseeni, puoliini. Minä vanhemmoin osiani. Rauhoittelen suorittajaa, yritän pistää kontrolloijaa kuriin. Annan tilaa vittuilijalle ja turvaa pikkuisille. Mikä tässä on minua? Kaikki, vaikka tuntuvatkin erillisiltä ja ei mikään yksinään, vaikka välillä tahtoisivatkin muut pois minusta. Vihaan kehuja, vihaan täydellisyyden käsitettä. Täydellisyys saa minussa itsekkyyden kaiun, josta en tykkää yhtään. En minä edes tahdo olla täydellinen. Minä haluan vain olla sovussa itseni kesken. Haluan että kaikki minussa toimii yhteen tukien ja hyväksyen toisensa. Onko se mahdollista?
