takiaisena
Roikun kiinni mieheni kädessä. Pikkuinen takiainen. En halua päästää irti. Haluan lähelle. Haluan syliin. Haluan haleja. Olen pikkuinen. Näethän minut. Tykkääthän minusta tällaisenakin? En anna häpeän tai selviytyjä puoleni tulla väliin. Minä tarvitsen tätä. Pieni minussa tarvitsee vanhempaa ja mieheni koen riittävän turvalliseksi, jotta uskallan häneen tukeutua.
Mieheni antaa hieman huvittuneena minun olla pikkuinen. Hän ei hylkää. Ei työnnä pois. Ei naura vaan lohduttaa pikkuista minussa. Minun on parempi olla, kun saan tuntea itseni hyväksytyksi myös pienen tarpeideni kanssa. Ei minun tarvitse koko ajan olla vahva aikuinen. Kotona minä saan näkyä myös lapsena, joka en koskaan saanut olla. Kotona s
aan tuntea miltä oikea välittävä huolenpito olisi kuulunut tuntua.
Aikuinen, äiti minussa on vihainen. Se haluaisi ravistella vanhempiani näkemään, miten väärin he ovat toimineet. Se haluaisi puolustaa pikkuista minussa samalla kun osa minua toppuuttelee. Vänkää vastaan. On sitä mieltä, etten tarvitse mitään. En saa tarvita mitään. En saa olla pikkuinen. En saa haluta läheisyyttä. En saa kaivata lohtua. En ole sellaisen arvoinen.
Sitten taas järkipuoli minussa yrittää tasapainotella kaikkien keskellä. Yrittää kuunnella ja vanhemmoida. Yrittää antaa kaikkien ”osien”, tunteiden olla. Antaa niille tilaa ja koittaa hyväksyä ne sellaisinaan. Ei pyri muuttamaan niitä vaan antaa niiden tulla kuulluiksi ja odottaa kärsivällisesti, että ne kulkevat ohi. Tunne sekamelskan keskellä oloni on ahdistuneen huvittunut. Ja ulospäin toimin edelleen täysin normaalisti. Aikuisena hoidan arkea niin kuin kaikki muutkin.
