Sylin kaipuu
Vaikka kuinka yritän keskittyä tähän päivään ja olenkin ollut tosi tehokas juostessani taas koko ajan pikkuisen tunteitani karkuun. On jossain pohjalla jatkuva suru, kaipuu, ikävä. Minkä? En oikein tiedä. Sellaisen hyvän vanhemman miehen ja naisenkin isän ja äidin kaipuu. Tiedän, että olen aikuinen ja minun pitäisi hyväksyä se, ettei minulla ole ollut eikä koskaan tule olemaan turvallisia, lämpimiä, syvästi välittäviä vanhempia. Mutta kun en tahdo! Minä edelleen etsin syliä. Jotakuta, joka voisi pitää pikkuista minussa sylissä. Voisi vakuuttaa pienelle minussa, että se on hyvä. Että se saa haluta syliin, ja siinä ei ole mitään väärää. Että saisin vain itkeä ja olla ja toinen vain silittäisi hiuksiani ja lupaisi, ettei kukaan koskaan enää satuta, tee pahaa. Sitä joku pieni minussa haluaa ja kaipaa yli kaiken.
Eilen yritin taas turruttaa itseäni nuorelle itselleni tutulla keinolla, pää täyteen, tavalla. Ja toteamus on yhä vahvempi, tämä ei ole minun juttu. Tämä ei sovi minulle. En halua juoda. Ei minulla tule siitä hyvä olo. Ei koskaan. Minulla tulee aina vahvemmaksi ahdistus, itseinho ja halu päästä pois. Enkä halua tuntea noin. Minä haluan nauttia elämästäni. Eikä juominen ainakaan minulla tue tuota haluani vaan vie minua kauemmas herkemmistä puolistani. Minusta tulee hällä väliä asenteinen jollain tasolla itsetuhoinenkin ihmisraunio, joka ei kuitenkaan ole kaikki, mitä minussa on. Joskus on kyllä tärkeää antaa tämänkin puolen toteuttaa itseään, mutten saa antaa sen tulla vallalle. Saada minua koukkuunsa. Olisi helppoa luovuttaa ja antaa itsensä ajautua tuohon masentuneeseen maailmaan, jossa kaikki valo ja ilo ikäänkuin imeytyy pois. Mutta se olisi väärin lapsiani kohtaan. Heidän vuokseen haluan taistella. Mutta on vaikeaa antaa kun itsekin kaipaa niin valtavasti. Heidän hellimisensä nostaa pienessä minussa mustasukkaisuudenkin pintaan. Joo kuulostaa sairaalta. En minä saa olla lapsilleni kateellinen. Mutta joku pieni minussa on. Kun halitaan se tajuaa, että sekin olisi halunnut ja tarvinnut haleja ja syliä ilman sitä kaikkea pahaa. Miksi minua ei voitu rakastaa puhtaasti? Lapseni ovat niin viattomia, mikä minussa sai aikuiset toimimaan niin väärin. Miten minä olin erilainen, vai olinko sittenkään? Miksi ne aikuiset lähelläni olivat kyvyttömiä näkemään minut pienenä lapsena? Mikseivät he tajunneet mitä minä tarvitsin? En ymmärrä! En halua ymmärtää. Suututtaa, surettaa, väsyttääkin.
Itkin, kun luin sinun kirjoituksesi. Itkin vielä enemmän, kun kukaan ei ollut vastannut sinulle. Muista yksi asia – se ei ole sinun vikasi. Olen itse kokenut samantyylisen tilanteen. Haavat eivät koskaan täysin parane, mutta ne voivat arpeutua. Sinun lapsesi ansaitsevat ihan kaiken, mitä sinä voit antaa. Anna heille ihan kaikki, he eivät tosiaan ole tehneet mitään pahaa, niin kuin et sinäkään silloin kun olit pieni. Jokainen meistä tarvitsee hyväksyntää, läheisyyttä ja rakkautta. Ole sinä se ihminen, joka antaa sitä lapsillesi ja anna heille kaikkesi. Haleja, voimaa ja rakkautta sinulle.
Kiitos!
Kiitos rohkeasta kirjoituksestasi! Minulla samat ajatukset, en ole saanut tarpeeksi lämpöä vanhemmiltani lapsena, enkä nyt ”aikuisena” tahdo kerjätäkään lämpöä jota olisi eniten kaivannut. Edellen sattuu joka kerta kun lähden äitini luota kylästä, tai tuntuu ainakin jotenkin surulliselta tai kaipaavalta. Ikäänkuin jokin osa-alue olisi jäänyt loputtomasti ”kaipaavaksi” kun ei sitä tärkeinä kehitysvaiheina ole saanut. Olet kuitenkin selvinnyt omien lapsiesi kanssa, mikä on minusta uskomatonta, sillä jos on itse saanut liian vähän lämpöä niin vaatii paljon olla vanhempi muille. Itseä pelottaa tämän vuoksi hankkia omia lapsia, mutta toivottavasti haavat vielä parantuvat edes vähän.
Kiitos Pauli kommentistasi, olen pahoillani puolestasi, jokainen lapsi ansaitsisi turvallista hellyyttä ja rakkautta, jonka suojassa saisi kasvaa kokonaiseksi ehyeksi ihmiseksi. Valitettavan moneltatämä puuttuu tavalla tai toisella. Uskon, että korvaavia kokemuksia voi saada näin aikuisiälläkin, vaikka helppoa se ei ole ja omien lasten suhteen on helpompi toimia toisin kun uskaltaa tunnistaa omat kipunsa. Niiden torjuminen johtaisi helpommin kylmyyteen muitakin kohtaan. Hyväksyntä omaa kaipuuta kohtaan auttaa tuntemaan myötätuntoa myös toisia kohtaan.virtuaalinen rutistus, ja hellä silitys pienelle sinussa! Sekin saa edelleen olla osa sinua.