Sisäistä levottomuutta
Vankina hiljaisuudessa,
Takertuneena kieltämisen ja kiertelyn verkkoihin.
Näen tien, tajuan mihin minun pitäisi päästä.
Mutta miten? En saa itseäni eteenpäin.
Jalkani eivät liiku, ovat liimautuneina alustaan.
En saa suutani auki, se on ommeltu kiinni häpeälläni.
Se on suljettu uhkailuillanne.
Tiedän, ettei niillä ole enää valtaa. Tiedän sen.
Miksi silti en saa muodostettua lauseita?
En saa itseäni kertomaan tarinaani, jonka tiedän. Jonka tunnen, josta haluan vapautua.
Miksi en pysty muodostamaan noita sanoja ääneen?
Minä haluan jo unohtaa. Minä haluan jatkaa elämääni.
Miksi nuo kokemukseni kuitenkin ovat edelleen kahleina jaloissani, estäen minua juoksemasta eteenpäin sisäisen valoni johdolla?
En ymmärrä.
Tiedän, tunnen, mutta joku estää minussa olemasta yhtäaikaa läsnä kaikilla tasoilla.
Joku minussa repii minua erisuuntiin.
Joku minussa pelkää, mutta mitä?
Olisin kai jo seonnut lopullisesti, jos niin olisi tapahtumassa???
Olen selvinnyt silloin, miksi en selviäisi nyt?
Mikä minua jarruttaa? Mikä estää todentamisen traumoissani itseni kohdalla?
Mikä on tämä lukko, johon en löydä avainta?
Onko se minussa? Miksi en näe sitä? Miksi en saa sitä käteeni?
En ole tyhmä, en ole heikko, en ole pelkuri, miksi näissä asioissa kuitenkin olen?
Miksi en pysty olemaan tässä rauhassa itseni kanssa?
Mikä estää todentamisen?
Miksi roikun edelleen niin monin osin kiinni menneessä?
En jaksa juosta karkuun, se ei minua auta.
Mutta miten saan muurini rikottua turvallisesti?
Miten opin olemaan läsnä kaikelle tuolle kivulle, jonka olen pilkkonut ja haudannut kunkin omaan lokeroonsa?
Kestänkö sitä kuitenkaan?
Mikä on pahinta? Vaikeinta? Kipeintä? En tiedä!
Onko se ”äidittömyys”, väsymys ja ilottomuus sen silmissä minuun katsoessaan, onko se isän teot ja ristiriita sen persoonan välillä, joka se oli arkena, vai onko se naapurin hyvyys yhdistettynä pahuuteen?
Pyörittelen, katson sanoja. Näen ja ahdistus kasvaa. En tunne. Tunnen, että kohta tipun, enkä tiedä mihin. Kaikkeen? Johonkin?
Karkuun, äkkiä karkuun. Mieleni tahtoo pois. Etsii kiintopisteitä nykyhetkestä. Liikaa. Kaikkea on liikaa.
En pysty, en kykene tähän.
Ei kapasitettini riitä.
Hyvä näin. Irti. Keskittyen hetkiin. Irrotellen niitä paloihin.
Sen hallitsen. Siinä olen hyvä. Jopa taitava.
Onko tässä jotain vikaa?
Tarvitsenko terapiaa?
Tarvinsenko muka jotain, laajempaa yhteistietoisuutta?
Onhan mussa sitäkin. Irrallisena joo, mut mitä sitten?
Väistelyä. Lisää kiertelyä. Turhauttaa. Älyllistämistä.
Niin läpinäkyvää. Ja silti jumissa.
Tarttuneena juoksuhiekkaan.
Oman mieleni tuttuihin tapoihin vältellä itseni kohtaamista.
Ydinkipuni suojelua!
Mutta mikä se on?
Tiedän, minun pitää tietää. Tunnen, mutten osaa sanoittaa. En pysty.
En kykene muodostamaan siitä lausetta.
Mikä on elävien vanhempien, kaltoinkohdellun, yksin itsensä kasvattaneen orpotytön ydinkipu?
