Sekoilua
Järjettömyydessään täysin järkeenkäyvä olotila. En tiedä mitä tapahtuu. En hallitse tätä prosessia. Tunnen ihan liikaa, ihan vääriä tunteita. En pysy läsnä nykyhetkissä noissa tiloissa. Oloni on hetkellisesti täysin kaoottinen, mutta sitten kuin ihmeenkaupalla onnistun palauttamaan taas hallinnan tälle järkipohjaiselle arkiminälle ja voin vain kummastuneena ja väsyneenä ihmetellä, mitä kummaa juuri hetki sitten tapahtui?
Minä humpsahdan täysin jonnekin lapsuuteni tunnemaailmaan ja nyt alan aavistaa mitä yritän itselleni kertoa, en vain haluaisi kuunnella. En halua nähdä tuota omaa pienen hätääni joka verhoutuu mykkyyteen. Silti tiedän nyt miksi. Minun pitäisi olla tyytyväinen. Palapelini palaset kirkastuvat pikkuhiljaa. Ne loksahtekevat paikoilleen ja kokonaiskuva siitä, mistä tulen ja miten minusta tuli tällainen alkaa hitaasti ja tuskallisesti hahmottua. Se selkiytyy ja alkaa tuntua omalta. Ei siltä jonkun muun elämältä, jossa olen aina ollut järkitasolla sivustaseuraajana. Nämä kaikki muistojeni puolet alkavat yhdistyä ja vaikka tunnenkin olevani järjettömän tunnemyrskyn keskiössä, luotan jollakin kummallisella tavalla siihen, että tämä on minulle hyväksi. Muutos mikä minussa tapahtuu on minun parhaakseni, vaikka tekeekin minut hetkittäin tosi avuttomaksi, turvattomaksi, pikkuiseksi, pelokkaaksi ja kipeäksi jopa ihan fyysisesti.
En ole yksin tällä kertaa. Nyt minua ei yritetä hiljentää kaikin mahdollisin keinoin, jos minua itseäni ei lasketa. Ja minäkin rakoilen jo liitoksistani. Minä yritän sitkeästi puhua ja sanoittaa tätä sekamelskaa, jotta saan itse siihen jonkunlaista tolkkua ja itseymmärrykseni kasvaa. Minä kasvan eheämmäksi kokonaisuudeksi.
