Sattuu
Nyt tuntuu. Tuntuu ihan helvetisti. Ihan saatanan pahalta. Silti kokonaisempi olo. Kielto ja vastaan vääntö on hellittänyt ja nyt tekee vaan mieli huutaa. Koko vitum tyhmä kroppa tuntee. Olo on melko rajaton, tässä vitun paska olossa ei mitkään lässy turvapesät auta paskan vertaa. Tekus mieli heittää saatanan traumaperäisen stressihäiriön vakauttamiskirjalla vesilintua. Vitun kaikki saatanan lässypaska vakautukset on ihan perseestä. Ei niistä oo mitään apua kun oikeesti tuntuu. Vittu kun koko saatanan keho kouristelee ja tärisen ja palelen ja haluun tuntee itteni. Lattia ja kova nurkkaus antaa ees jotain kuvaa omista rajoista. Pehmoturva pesät toimii surullisissa oloissa. Ne antaa turvaa, kun pelottaa, mutta kun mennään tunnetasolla vittu tänne saatanan kipuun niin ne on yhtä tyhjän kanssa. Ne on tota vitun terapeutti paskaa. Tunne siinä nyt vähän nätisti kippurassa peiton alla. Vittu kun tuntuu paskalta silloin paras on huutaa tai ulista tai mitä vitun ihme örinää tuo nyt onkaan. Ei ainakaan mitään vitun normaalia ja kaunista. Silloin on paras antaa saatana kehon kouristella tuskaansa pois lattialla nurkassa. Kylmä kova pinta rajaa. Se herättää. Se auttaa. Se pitää tolkuissa.
Tätä siis mun terapiassa. Tätä kotona. Tämä on mulle normaalia tuntemista. Tämä on se mitä tunsin lapsena. Ei mitään uutta. Ei mitään mistä en selviäisi. Mä olen tolkuissani. Mä tiedostan aikuisen tasolla ettei ole hätää. Ettei kukaan satuta mua nyt. Mä ymmärrän tuon tunteen olevan lapsen tunne minussa. Ja tuo lapsi haluaa vain kuolla. Se luulee kuolevansa. Se toivookin kuolevansa. Se kokee, että se kuoli. Se ei kestänyt tuota kaikkea yhdessä osassa. Minussa on pienet. Ne ovat saman asian eripuolet. Ne tuntevat. Niitä sattuu. Niitä sattui. Niille tehtiin pahaa. Minulle tehtiin pahaa.
Joku minussa aloittaa heti kaunistelun. Eihän se nyt niin paha juttu ollut. Ihan perussettiä. Ne pelästy itekin. Ei se ihan niin toistunut ton paskan kaa. Se oli jatkossa erilainen ainakin silloin pikkuisena. Se tajus itekin että meni yli. Ne yritti estää ettei niin käy uudestaan. Sit oli vasn muita juttuja ennen kun sit naapurin kaa jatkettiin. Ei mulla noissa ole mitään semmosta hurjaa. Joo olin pikkunen mutta ei ton pitäis tuntuu noin pahalta.
Osa musta haluis vaan pois tästä tyhmästä kehosta. Tuntuu kuin olisin lopullisesti pilattu. Kuvottava hirviö. Ei mua voi kukaan koskea. Ei katsoa. Mä en tahdo ikinä olla kenenkään kanssa niin. En vaan tahdo. Muhun ei saa kukaan ikinä enää koskea. Mä vihaan itteeni. Mä vihaan kehoani. Mä vihaan meijän ukkoo, mä vihaan naapurin setää, mä vihaan mun poikakavereita. Mä vihaan jokaikistä äijää joka ikinä on muhun koskenu. Mä vihaan itteeni. Vihaan. Vihaan.
Ja silti tän kaiken tunnepuolten takana on ihan rauhallinen aikuinen minä. Minä joka on irti noista. Joka seurailee sivussa ja rauhoittelee. Minä joka estää minua toimimasta tunteiden mukaan. Minä joka pitää huolta meistä. Lohduttaa pieniä minussa, tarjoaa niille turvapesän. Minä joka antaa kiukun raivota. Antaa tuskan tuntua ja kiemurrella lattialla. Minä joka vakuuttaa terapeutillekin, että kyllä mä pärjään mä en oo osastojakson tarpeessa. Olenko mä? Terapeutti heitti sen ilmaan, mikä suututtaa, sillä tunnen olevani enemmän läsnä itsessäni kuin pitkään aikaan. Mä tunnen ihan saatanasti, mutta mulla on myös ihan rauhallinen olo. Joku ei koko ajan vedä mua erisuuntaan. Hetken jopa hahmotan tätä kokonaisuutta. Mä tiedän ja tunnen mitä minulle on tehty ja tapahtunut. En kestä tätä kauaa. Tämä on helvettiä uudestaan, mutta nyt mussa on läsnä aikuinenkin joka uskoo ja joka lohduttaa. Muistan itseni pikkuisena kun lupasin itselleni, etten unohda. Mä tiedän, etten puhunut höpöjä, vaikka mummo ei ymmärtänyt mitä minulle oli tapahtunut, kun vaan kerroin kuolleeni. Lapsen tunteeni oli se. Ei mulla ollut sanoja. Ei kykyä kertoa mitä se oli. Olin liian pieni.
Mä olen surullinen itseni puolesta. Perheeni puolesta. Meidän kieroutunut perheemme on ollut sairas. On edelleen. Ei ne ole vain pahoja. Ne eivät ole osanneet toimia paremmin, ei oikein. Meidän roolit on olleet ihan sekaisin. Oli isännän emännät, joista toinen kun ei kyennyt, oli toisen vuoro. Kaikki on ollut jatkumoa toisilleen. Naapuriin meni isän korviketta hakemaan pikkutyttö, pikkuminä valmiiksi ”koulutettuna” miellyttämään. Sekin oli mulle alkuun normaalia. En minä tiedä mikä on pahinta. Ei sillä ole väliä. En kykene vielä ymmärtämään tätä kaikkea. Kirjoitan. Sanon, mutten tajua. Tunnen, mutten ymmärrä. Ymmärrän, mutten tunne. En ole vieläkään yhtä tunteideni kanssa. En pysty. Jos olisin ollut en olisi selvinnyt. Minun erillisyydelleni on syynsä. Minä tarvitsen tämän häivytyksen, että kykenen elämään itseni ja näiden paskojen kokemusteni kanssa. Edistyn hitaasti. Tämä on paska prosessi, mutten vaihtaisi tätä pois. Haluan eheytyä. Haluan oppia elämään muutenkin kuin vain selviytyen. Olen ollut selviytyjä koko elämäni. Tahdon olla jotakin muuta. Jotakin oikeampaa. Aidompaa. Tahdon olla kokonaisempi minä.
