Rikki
Olen palasina. Rikki. Rikottu. Tahrattu. Pilattu. Ei tämä korjaannu. Ei terapia auta yhtään mitään. Autaapas. Vitut. Musta ei oo tähän saatanan paska prosessiin. Mä en pysty käsittelemään mitään. Tää on liian vaikeeta. Tää sattuu liikaa. Mä haluun vaan kuolla.
Mä en kestä näitä paska mielikuvia. Paska tunteita. Mun koko kroppaa sattuu. Mun masuun sattuu. Mun tonne sattuu. Mua oksettaa. Mua ällöttää. Mä en saa henkee. Musta vaan tuntuu et mä kuolen. Ei mulla ole sanoja. Ei mulla ole muuta muin tunne että mä en vaan kestä. Että mä kuolen. Että mä haluunkin kuolla. Ja mya paleltaa ja äiti luulee et mä kuolen. Ja mun tulee hyväkin olo ja sit taas sattuu. Mä oon ihan rikki. Mä en pääse tästä yli. Mä en saa itteeni kasaan. Mä en vaan kestä. Mua paleltaa. Mä tärisen. Mulla on painopeitto ja nalle ja siltimun on paha olla. Mun on kylmä. Mä pystyn ajattelemaan aikuisena ettei mulla ole nyt hätää. Mä pystyn rauhoittelemaan itseäni ja joku minussa on ihan rauhassa, muta mua väsyttää. Mä en jaksa selviytyä. Mä en haluu selviytyä. Olen turta. Tyhjä. Surullinen. Olen olemassa ja silti tunnen osan minusta tuhoituneen, kuolleen liian pienenä. Tuo pieni minussa on rikottu niin, etten tiedä miten sitä voisi auttaa? Miten sen muka voisi kukaan korjata. Se ei edes kaipaa syliin, koska kokee olevansa liian ällöttävä edes halattavaksi. Silti sitä sekin kai tarvitsisi. Turvaa. Oikeaa fyysistä turvaa. Mutta se ei saa. Se jää yksin tunteidensa kanssa. Minä jään yksin, eikä minussa aikuisena ole keinoja tarpeeksi tuon pienen minussa tukemiseen. Minussa jollekin herää kaipuu toista hybäksikäyttäjääni kohtaan, koska se piti sylissä. Se silitteli. Se antoi läheisyyttä, vaikka rikkoikin lisää. Ja tästä järkyttävä itseviha ja häpeä.
Miten sairas olen kun kaipaan tota paskaa? Miten sekaisin voi ihminen olla? Miten rikki voi ihminen olla? Miten tämmöinen korjataan? Miten tämmöinen terapoidaan? Mikä tällaiseen sekopäisyyteen auttaa? Miten mä pääsen yli paskoista, joita en tahdo olevan olemassakaan, jotka tahdon torjua ja kieltää ja silti tyhmä kehoni vaan tyrkyttää sairaita mielikuviaan ja tuntemuksiaan tajuntaani? Miten tämä pysäytetään? Mä en halua kohdata mitään! En hyväksyä en ymmärtääitään! Mä haluun unohtaa ja olla. Leikkiä, että kaikki on ollut kivasti. Että mitään pahaa ei ole ollut ikinä olemassa. Miksei tää enää toimi edes hetkittäin. Tää on tyhmää. Koko vitun yhteistietoisuus on tyhmää. Mä en kestä tätä. Mä en kestä tunteita. En tuntemista. Mä haluun pois. Irti kehostani. Irti tunteistani. Irti tyhmistä mielikuvistani.
Niin ja sit toi terapeutti iski alkuun eteen tyhmiä skeematerapiamalleja. En mäikään tyhmä oo. Oon kyllä tohonkin teoriaan perehtynyt ja tiedän moodit ja osaan sijoittaa ”puoleni” moodikarttaankin. Noi teoriat on helvetin kivoja jonkun mussa mielestä, mutta eläminen tän pään ja kehon kanssa onkin sitten ihan eri juttu. Mä voisin kertoa hienot teoriat luennoida salilliselle terapeuttejä ja sit tiputus, humpsis ja tuliskin käytännön demo miten vitun vaikeeta sitten oikeesti on olla saatana läsnä aikuisen tasolla kun joku tunnepuoli ottaa vallan. Kun ei sa suuta auki ja hätä valtaa koko kehon. Kun vaan tärisee ja tuntee eikä haluaisi. Kun haluaisi avata suun muttei vaan saa sanaakaan ulos ja itku ei lopu. Kun mikään järkipuoli ei pääse tunteiden läpi. Kun tahtoo vaan hävitä. Lakata olemasta.
