Raskasta
Vaikea päivä. Itseinho, itseviha pinnassa. Ja samalla syvä, painava suru. Myötätunto omaa Sisäistälasta kohtaan. Lasta jonka sille tärkeä ihminen, johdatti maailmaan, joka eristi hänet muista, sulki häpeään ja syyllisyyteen, vankilaan, josta ei tahdo löytyä tietä ulos.
Hymyillen kerroin kaikille ”meistä” Hymyllä peitän tuskaani. Pidän itseäni kasassa, mutta sen näkeminen on valvavan raskasta. Sairas kiintymys ihmisiin, jotka satuttivat, loukkasivat, nöyryyttivät, häpäisivät. Ihmisiin, joiden rakkautta hain, kaipasin, tarvitsin niin kipeästi. Heissä näen hyvän. Suljen pahan itseeni. Hukutan itseni halveksuntaan, inhoon ja vihaan. Kohdistan sen kaiken itseeni. Tuohon pieneen viattomaan, naiiviin mielestäni tyhmään tyttöön, joka yritti vain selvitä yksinäisyyden täyttämässä maailmassaan.
Tunnen kiitollisuutta tätä projektia kohtaan, vaikka sattuu, olen nähnyt itsestäni tuonkin. Pääsen sen äärelle. Joudun kohtaamaan tuon tytön tunteet. Opettelen myötätuntoa sitä kohtaan. Sen ”typeryys” on normaalia lapsen ajatus ja tunnemaailmaa, sen syyttäminen keinoni puolustautua rakkaudettomuuden tunteelta, tietoisuudelta, ettei minulla oikeasti ollut ketään, joka olisi aidosti rakastanut minua niin kuin lasta olisi kuulunut rakastaa ja hoivata! Se sattuu. Sattuu ihan helvetisti! Huudan. Tuskaa, joka tuntuu joka solussa. Tuskaa joka saa haluamaan kuolemaan. Tuskaa, joka täyttää minut kokonaan. Josta ei ole pakopaikkaa, ei keinoa ulos. Katsoin itseeni, lapsuuteeni, kirjoitusteni, kuvieni kautta, kuulin itseni sen minusta jolle kaikki on vielä irrallista. Vihani sulaa suruun, pohjattomaan kaipuuseen tuntea olevani jollekin pyytettömän rakkauden arvoinen.
