Puolison tuskaa
Elämä tämmöisen kanssa voi olla kuluttavaa. Rasittavaa. Koko ajan on läheisetkin herkillä. Se mikä joskus on ok, voi seuraavassa hetkessä pistää koko pakan sekaisin. Kosketus on se vaikein asia. Parisuhteessa kun yleensä toinen haluaa koskettaa, halua läheisyyttä niin itselleen sekä tarjota toiselle. Näin rikotun kanssa se onkin sitten haaste kumppanille.
Olen vaikea. Olen outo. Olen kelvoton. Saatan innostua läheisyydestä, mutta se en ole aikuinen minä. Minussa voi herätä pikkuinen joka tahtoo syliin. Tai minussa voi nousta pintaan huorapuoli joka hoitaa näppärän irrallisena hommat, mutta sitten kesken kaiken osa vaihtuukin ja paniikki, hätä vyöryy yli. Miehestä tuleekin pienen tärisevän mytyn lohduttaja, rauhoittaja. Ja tämä häpeän määrä on sanoinkuvaamaton. En juuri nöyryyttävämpiä hetkiä tiedä kuin sen kun tuosta palaudun aikuiseen minään ja tajuan, että taas kerran olin kyvytön nainen, puoliso. Noina hetkinä tahtoisin vaan eron ja elää koko loppuelämäni yksin kaukana miehistä. Samalla sisuunnunkin. Hitto en halua antaa noille paskoille valtaa pilata minun koko elämääni. En tahdo antaa noiden viedä minulta normaalia aikuisen ihmisen perhe-elämää. Olen vihainen mieheni puolesta. Hän ei saa kokea normaalia seksuaalisuuttaan, koska on naimisissa ihmisen kanssa, jolle kaikki läheisyys voi milloin vain pudottaa tuonne lapsen maailmoihin, jossa järki ei toimi. On väärin miestäni kohtaan, että hän tuntee itsensä pahaksi, kun koskee minuun ja minulle käy näin. En minä halua yhdistää näitä toisiinsa. Miksi en saa pidettyä menneitä irti nykyisyydestä? Miksi en saa itseäni unohtamaan?
