Puhumisen vaikeus
Miksi puhumisen pitää olla niin järjettömän vaikeaa? Olen sosiaalinen, ulospäin iloinen, positiivinen jopa puhelias. Mutta puhun vain hyvistä asioista ja tunteista. Negatiiviset kokemukset heitän väliin hymyhuulilla ja sitten taas jatketaan kaikesta arkiasioista höpöttämistä kuin mitään ei olisi koskaan muusta mainittukaan. Näin suurin osa tuntuu myös toivovan. Ei kukaan oikeasti halua olla tukena ja kuulla vaikeista tunteista. Ihmiset hätääntyvät. He eivät tiedä mitä sanoa ja he vaivaantuvat. Sen kun huomaan, niin siinä vaiheessa viimeistään suuni menee jälleen kiinni ja alan vakuuttelun, että kaikki on hyvin. Minusta tulee kuulijan tukija.
Tuo ei kuitenkaan ole ainoa syy puhumisen liki mahdottomuuteen. On todella nöyryyttävää kertoa näin henkilökohtaisista ahdistavista kokemuksista. Keho reagoi puhuessa sekin hävettää. Omat syyllisyyden ja häpeän tunteet aina vahvistuvat puhumisen kautta. Suu ei vain tahdo aueta. Jossain syvällä sisällä on edelleen tunne, etten saa puhua. En saa kertoa salaisuuksiamme. Osallisuuteni tunne korostuu puhumista yrittäessäni. Kirjoittaminen ja piirtäminen on paljon helpompaa. Siinä saan etäisyyttä ja minä en riko lupaustani. Suuni pysyy kiinni kun käteni kertovat teoista, jotka ovat minut rikkoneet. Piirtäessä olen tavallaan ulkopuolisena mikä on osin sama kuin tunteeni noissa kaikkein pahimmissa hetkissä. Kun pieni mieli ei pysty käsittelemään tekoja sitä tavallaan pyrkii ulkoistamaan itsensä kehostaan. Se kuulostaa ja tuntuu hullulta, epätodelliselta, mutta on vain mielen keino suojella.
On väärin, ettei esimerkiksi poliisille riitä kirjoittaminen. Rikosilmoitusta tekiessä on saatava suu auki on pystyttävä kertomaan tapahtumista yksityiskohtaisesti. Tilanteista, joissa ei ole sanoja. Ei lapsena ymmärrä ja tiedä mitä se on. Aikuisenakin tekojen nimeäminen oksettaa. Lapsena koettu pahuus tavallaan jättää tuon kokemuksen kohdalta tunnetasolta tuohon ikävaiheeseen. En pysty vieläkään puhumaan kaikesta. Rikosilmoitus jäi tuosta syystä osin vajaaksi, mutta sain sen tehtyä. Se on tärkeä osa minun omaa selviytymistäni. Minä sain siirrettyä vastuuta sille jolle se kuuluu. Minun pahatekijä joutui vastaamaan poliisille teoistaan. Oikeusjärjestelmä suomessa ei toimi niin, että rangaistukset vastaisivat uhrien kärsimysten määrää. Mutta sillä ei ole väliä. Tärkeämpää on vain uskaltaa rikkoa hiljaisuuden vankila. Se ei kuuluisi meillä uhreille! Suurin osa meistä ei vain koskaan pysty puhumaan. Kun on oppinut hiljaisuudella suojelemaa itseään ja tekijää on tuon kynnyksen ylittäminen ääriimäinen ponnistus. Kaikki lapsena koetut pelot nousevat uudelleen pintaan. Tekijää tavallaan pelkää edelleen, vaikka koko ja valtasuhteet ovat tasoittuneet. Oma mieli on kuitenkin sen lapsen tasolla. Tekijän uhka tuntuu todelliselta. Aika kyllä auttaa tässäkin . Kun huomaa, ettei mitään pahaa tapahtunutkaan vaikka puhui, vaikka kertoi edes osan teoista, olo rauhoittuu ja hienoinen ylpeys omasta aikuisen rohkeudesta nostaa päätään.
Tuo ei kuitenkaan riitä olisi päästävä kiinni kaikkein vaikeimpiin hetkiin. Ne pitäisi saada sanoitetuksi. Toivon, että jonain päivänä uskallan terapeutille puhua. Hän kestäisi kuulla. Hän jaksaa pyrkiä lähemmäs niitä kipukohtia. Hän ei pelkää tunteitani. Hän ei tarvitse minun tukeani. Minä vain en halua hänen näkevän minun likaisuuttani. En kestä katsoa häntä enää koskaan silmiin, jos kerron kaiken. Kaiken sen miten olen pienenä tyttönä tyydyttänyt vanhan miehen tarpeita. Miten paha ja likainen minä olen! En vain voi puhua! Järki katoaa heti jos avaan suuni, minusta tulee tuo pieni tärisevä tyttö, enkä siedä sitä. En halua tuntea sen tunteita. En halua hyväksyä sen olevan minä
. Minä olen vahva aikuinen. Minä en halua noiden kokemusten kuuluvan minulle, minä haluan antaa ne pois. Joku toinen saisi mielellään ottaa niiden taakan ja häpeän harteiltani. En jaksa niitä, mutten jaksa juosta karkuunkaan ja toivoa niiden siten jättävän minut rauhaan. En minä halua ajatella niitä asioita. Minä haluan päästä yli ja eteenpäin. Kun vaan joku ystävällisesti kertoisi, kuinka se onnistuu?
