Puhki mutta kiitollinenkin
Olen halunnut unohtaa. Olen vakuuttanut itselleni, että päättämällä pääsen yli kaikesta paskasta. Olen vakuutellut itselleni, että voin hallita tunteeni ja voin kontrolloida tätä prosessia. Olen kiukutellut, tapellut vastaan. Suutun tosi asioista. En kestä kuulla mitä se on oikeasti ollut. Joku minussa on pitänyt itsepintaisesti kiinni siitä, että kaikki oli minun syytäni. Miksi? Koska tiedostaminen etten ollut minkään arvoinen. Ei se rakastanut minua. Ei välittänyt minusta. Olin lelu. Sattuu liikaa.
Tänään joku minussa tunsi tuota tuskaa. Joku minussa luovutti. Nyt olo on väsynyt ja paleltaa. Keho tärisee edelleen tuota läpikäymäänsä reaktiota. En edes tiedä mitä tunsin, en pysynyt läsnä, mutta edes hitusen pahaa taas saatu ulos. Ja jollain tasolla kevyempi olo. Pienempi puoli minussa edelleen kokee ettei tuosta hyväksikäyttäjästäni saa puhua pahaa, mutta joku isompi osa minua tunsi, tajusi ja tiedosti sen, että se oli väärin. Ettei se ollutkaan ehkä vastuussa. Että se ei ollut se paha. En tiedä monessako ”osassa” olen. Mutta joku puoli on taas lähempänä ja enemmän yhtä nykyisen arkiminäni kanssa. Tuo puoli jotenkin yhdistyi osaksi historiaani samalla tajuten ettei ollutkaan vastuussa. Mun puolustava itsevihainen kiukkukin meni hiljaiseksi. Ei vängännyt vastaan. Se luovutti tunnepuolelle vallan ja antoi sen tulla esiin.
Tuossa tunnetilassa en kaipaa lohtua. En siedä kosketusta. En kaipaa lähelle. Tuo on isompi. Sille riitti terapeutin rauhallinen läsnäolo. Se tykkäsi kun voitiin puhua ihan muuta. Se on vahvakin jollain lailla. Se ei ole yksinäisyyteen ”turvautuja” se ei odota ymmärrystä. Se haluaa vaan saada olla ja tuntea. Tunne saa näkyä eikä sitä tarvi piilottaa hymyn taa. Se luotti. Se ei puhu. Sen ei tarvi. Se tuntee. Se tuntee paljon. Sen tunteet on tuskaa. Se tuntee kivun. Se on joltakin minussa piilossa. Joku minussa ei halua kohdata sitä. Ne ei ole yhtäikaa läsnä tietoisesti. Ne on erillään. Tunteeton on epäkypsempi. Tuo tunteva puoleni on hyväksyvämpi. Realistisempi, jotenkin kokonaisempi. Mutta sen kohtaaminen imee minusta voimat. Se väsyttää minua. Saa kroppani palemaan ja minut voimaan pahoin. Sen oloja on kuoleman toive ja kaipuu. Se on kuitenkin rauhallinen ja hyväksyvän alistunut. Jollain lailla tykkäänkin tuosta puolestani, vaikka olen sitä ja sen kohtaamista pelännyt. Se on minua. Minussa on myös ne tunteet, jotla vakuuttelin, ettei niitä ole. Etten tuntenut mitään. Ettei sillä pahalla ollut minuun mitään vaikutusta. Sillä oli. Ja on edelleen. Se sattuu edelleen aivan saatanasti. Kipu on jotakin sanoin kuvaamatonta. Se on yhtäaikaa fyysistä ja psyykkistä kidutusta. Se on sanatonta kauhua, toivottomuutta, itsestäni irtoamisen odottamista.
En pystyisi tähän kohtaamiseen yksin. Tarvitsen terapeutin rauhaa tuekseni. Että saan itseni kasaan. Tiedän, etten sekoa. En pelkää sitä enää. Todellisuuden tajuni on sen verran hyvä. Kykenen saamaan itseni kasaan eikä se ole suoraan toiseen moodiin hyppäämistä. Minussa on oikeaakin aikuista. Mutta tämä on rankkaa. Tämä väsyttää.
Tänään tipuin ja jouduin aamusta otramaan diapamin selvitäkseni töissä. Enkä koe sitäkään enää häpeänä. Se on elämääni. Minulle hajut tiputtavat herkästi täysin. Selviän nappulan avulla jotenkuten joten en aio niiden käyttöä häpeillä. Vittu en minä tätä itselleni aiheuttanut. En minä pyytänyt tulla pannuksi jo pikkupentuna. Halusin syliin. Janosin rakkautta ja lähelle. Ei tuo ollut sitä. Aikuisten olisi pitänyt tajuta miten haavoittuva olin. Miten rikki olin jo tuolloin. Jatkumo kodista naapuriin oli minulle liikaa. Se oli pienen itseni epätoivoista halua tuntea itseni rakastetuksi. Luulin todella, että tuo naapurin setä rakasti minua. Luulin ja toivoin että se välitti minusta. Luulin että ansaitsin sen paskan mitä sain osakseni. Luulin, että se oli minulle oikein. Luulin sitä rakkaudeksi. Joku minussa sanoo tyhmä pikkupentu, mutta joku on surullinen. Surullinen yksinäisen hylätyn lapsen puolesta, jolle tehtiin väärin. Tunnen surua itseni puolesta. Tunnen vihaa pienen itseni puolesta aikuisella tasolla. Sellaista puolustavan tiikeriemon raivoa, mutta samalla ymmärrystä ja halua lohduttaa tuota pientä minussa. Nyt tarvitsen turvaa. Painopeiton rajojani antamaan ja lämmittämään. Minun on kylmä. Sisältä kylmä. Olen jäässä ja tärisen vaikkei se näy ulospäin.
