Pöö, olen pelottava
Olenko kuin arvaamaton myrsky? Olenko pelottava? Olenko uhkaava? Olenko paha niin kuin nuo minulle pahaa tehneet? Enkö vain tajua itse olevani aivan sekaisin? Tällaisia kysymyksiä, epäuskoa, tragikomiikkaa, järkytystä. Minä käyn töissä, toimin lääkärien, psykologien, eri alojen terapeuttien kanssa yhteistyössä. Olen välittävä äiti, minulla on hyviä luotettavia ystäviä, nyt olen kysellyt kaikilta kokevatko minut uhkaavana ja kukaan ei koe niin. Miksi siis tämä ammattilainen, psykoterapeuttikokelas niin tunsi? En ymmärrä. Ensikäynnin jälkeen kirjoitin omaan tuttuun tapaani auki monitasoisesti käynnin minussa herättämiä ajatuksia ja tunteita. Ja nyt sitten oli hommannut turvamiehen paikalle varmistamaan. Samassa talossa työskentelevän tiedän, että työ on käytäntö, jota voi käyttää uhkaavaksi kokemastaan tilanteessa. Minä teen töitä mm huumeperheiden kanssa enkä kertaakaan ole kokenut ketään niin uhkaavana, että olisin tuohon itse turvautunut. Tämä terapeutin minua kohtaan kokema turvattomuus hämmensi minut nyt täysin. Terapiakertamme meni minulta hänen rauhoittamiseen ja ”terapioimiseen” otin itselleni lapsuudesta tutun sovittelijan roolin. Tästäkin tuli toistoa lapsuuteni haavoihin. Päädyin lohduttajaksi ja tukijaksi, ihan niin kuin äitinikin kanssa. En minä voi käydä terapeutilla, joka pelästyy kirjoittaen ilmaistuja ajatuksia ja tunteita noin paljon. Toki hänhän ei tunne minua, mutta noin vainoharhainen käytös, ajatusmalli, ettei pärjää minun kanssani ei vahvista luottamustani tähän ihmiseen. Laitoin psykiatrilleni viestiä ja toivon hänen vastaavan minulle mahdollisimman pian, että tuosta ei tule mitään. Vituttaa. Turhauttaa. En jaksaisi ylimääräistä draamaan. Isäinpäivä minulle vahva triggeri muutenkin. Tarvitsisin sen hyvän terapiasuhteen. Vittu. Hui nyt olen pelottava Ja hurja. Apua mä sanoin vittu! Mä olen varmasti tosi uhkaava. Ironista!
