Pohdintaa lynkkaysjoukoille
Aika ajoin nousee esiin näitä porukoita, jotka kovaan ääneen uhoavat miten kaikkien lasten pahantekijöiden tiedot tulisi julkistaa ja ne pitäisi raahata saunan taakse. Tuo oman käden ”oikeus” kuulostaa reilulta ja heistä hyvältä ratkaisulta. Joo pointti kyllä on tavallaan kohdillaan, mutta ei se ainakaan minun oloani helpottaisi. Lisäksi mikään rangaistus ei ole vastaavuudessaan millään lailla yhdenvertainen siihen mitä tapahtui, joten se tuntuisi vain täysin turhalta. Nimien näkyminen olisi siinä mielessä minusta oikein, että tekijät saisivat edes hitusen kokea sitä häpeää ja pelkoa, minkä kanssa me uhrit olemme eläneet liki koko ikämme. Mutta sitten löytyy kääntöpuoli, eivät tekijät ole irrallisia ihmisiä. He ovat isiä, poikia, äitejä, veljiä ja siskoja. He ovat töissäkäyviä ulospäin ”normaalielämää” viettäviä naapureita ja kavereita. Heillä on oma laaja lähipiirinsä, joista monet voivat olla täysin ulkopuolisia, tietämättömiä yhden ihmisen teoista, ja nämä ihmiset joutuisivat myös asioiden julkitulon myötä ottamaan osakseen tuota häpeän viittaa. Enkä nyt sano, että tuokaan olisi välttämättä huono asia, mutta tämä laajenisi lumipalloefektin lailla ja siihen harva ihminen välttämättä todellisuudessa on valmis. Silmät voi sulkea ympäröivältä pahuudelta niin kauan, kun se ei kosketa itseä, mutta kun pahuus löytyykin läheltä on karutkin asiat pystyttävä kohtaamaan.
Heillä (siis tekijän läheisillä) alkaisi pohdinta- miksi en huomannut? Mitä olisin voinut tehdä toisin, olisinko voinut estää? He kenties syyllistäisivät itseään läheisensä teoista. Osa varmasti kieltäisi kaiken ja näin uhrien syyllisyyden tunto vain kasvaisi. Uhri kokisi uudelleen hylkäämisen ja yksin jäämisen. Hän saisi vain vakuutteluita itselleen lisää siitä, ettei näistä kokemuksista voi ja saa puhua. Joku herkempi saattaisi romahtaa tiedon alla. En minä uhrina antaisi itselleni sitä anteeksi, jos tekijän nimeä ääneen kailottamalla ajaisin esimerkiksi hänen lapsensa voimaan pahoin isänsä vuoksi. Niitä olen halunnut aina suojella. Toisaalta suojeluahan sekin olisi, että he tietäisivät-vaikeaa! Mikä olisi oikein?
Sitten taas tämä toinen puoli. Ei hänkään, pahantekijäni ollut puhtaasti paha. Ja niillä joilla tekijä on oma isä, se sama isä on myös läheinen ja hyväkin. Ei sen ihmisen päälleen saama raivo helpota uhrin oloa vaan lisää syyllisyyttä. Tunteet tekijää kohtaan ovat usein ristiriitaisia, joo voidaan varmaan puhua hienosti Tukholma-syndroomasta, mutta joka tapauksessa kiintymyssuhde voi alla vahva, vaikka toinen tekeekin pahaa. Ei silloin kosto ole helpotus vaan pelkoa ja ahdistusta aiheuttava asia. Tämä ei siis todellakaan ole puolustelua. Tekoja en puolustele. Tekoja en hyväksy. Tekijöille puollan kovempia rangaistuksia ja terapiaa, sillä he eivät ole terveitä aikuisia ihmisiä. Häpeää tulisi meiltä uhreilta saada poistettua ja tekijät tulisi saada ymmärtämään tekojensa pitkäkestoisia vaikutuksia, mutta mielestäni oikea ratkaisu ei ole kuula päähän. Näkyvyyttä ja avoimuutta kyllä kaivataan. Oikeaa puhetta tarvitaan, eikä hyssyttelyä, mutten ainakaan itse kaipaa mitään vihapohjaista lietsontaa, jossa ulkopuoliset ottavat tuomarin roolin. Nämäkään asiat eivät ole mustavalkoisia.
