Pitkät pyhät
Viimeiset lumet vielä maassa, toivon todellakin että ne sulavat pian pois. En siedä kylmää ja harmaata säätä. Kaipaan ulkopuolelta valoa ja lämpöä päiviäni piristämään. En ole pitkien arkipyhien ystävä. Nämä juhlapyhät muistuttavat kaikki lapsuuden haavoista. Nyt teinkin tietoisen ratkaisun välttää kaikkea pakkosukulointia. Ja siitä pieni syyllisyys kalvaa sisintäni. Minä en saisi hylätä sukuani. Miksi? Eiväthän he ole minusta huolehtineet ja välittäneet? Eivät ole oikeasti rakastaneet ja hoivanneet, joten miksi minun pitäisi? Siksi kun minun pitää olla ”parempi” ihminen. Minun pitää osoittaa heille, miten heidän omisi kuulunut toimia. Mutta ymmärtävätkö he, kykenevätkö he muuttumaan ja pyytämään anteeksi? Luultavasti eivät, joten elätänkö itselläni edelleen turhia toiveita siitä, että jonakin kauniina päiväni saisinkin kokea oikeaa vanhempien rakkautta? Petynkö ja katkeroidunko, kun tiedostan, että näin tuskin koskaan tulee tapahtumaan? Onko terveempää vaan irrottautua heistä kokonaan kuin yrittää itse toimia niin kuin olisi toivonut heidän tekevän? Milloin tämä on riippuvuutta ja milloin normaalia välittämistä? Voinko ja tarvitseeko minun välittää ihmisistä, joille olen ollut rasite, työläinen, heidän tukensa ja turvansa, mutta en oikeasti lapsi? Olenko minä paha, jos nyt hylkään heidät? Voinko elää itseni kanssa, jos keskitänkin kaiken jaksamiseni itseeni, nykyiseen perheeseeni ja ystäviini? Onko minun velvollisuuteni huolehtia vanhemmistani, koska heillä ei ole ketään muutakaan? Milloin vastuu siirtyy heille itselleen? En tiedä. Tällaista oman pahuuden tunteen kanssa kamppailua pääsiäisenä. Minun piinaviikkoni, kun pohdin miten voinkaan hylätä vamhempani. Oman pahuuden tunteen kanssa painiskelua. Kelpaanko koskaan itselleni? Osaanko antaa itselleni armoa? Opinko koskaan olemaan ruoskimatta itseäni joka asiasta? Syyllinen. Paha. Hirviö. Likainen. Miksi, tunnen jatkuvasti näin?
