Pikkuinen pinnalla
Jotenkin nyt viimepäivinä tämän liikkumattomuuden myötä olen saanut taas kiinni pienestä uteliaasta, intoilevasta, naaivin tyytyväisestä puolestani. Huomaan pursuilevani, hörähtäväni intopinkeenä mukaan mihin tahansa mielenkiintokynnykseni ylittävään juttuun. Tykkään tästä olosta! Utelias elämäniloinen pikkuminä osaa ja nyt saa nauttia. Tosin se turhautuukin helposti. Sen into pysyy yhteen asiaan yllä vain melko lyhyitä hetkosia, sen keskittymiskyky on ihan lapsenkengissä. Mutta sen ilo täyttää tätä sykkyyttä ja tyhjyyttä minussa. Se on valoisa ihana ja sekin n osa minua! Jee. Olen kiinni myös hyvässä osassa itseäni! Tässä tunteessa haluaisin viipyä mahdollisimman pitkään, ilman soraääniä, kiitos!
joo joo tyhmää, joku minussa yrittää pilata tätäkin, mutta onneksi jotenkin pystyn nyt paremmin aikuisena rajaamaan ja pistämään tuon kiukuttelijan taka-alalle odottamaan vuoroaan. Huomaan sen olevan jotenkin kateellinen tuolle tyytyväiselle, iloiselle puolelle, joka ei tajua mistään mitään. Tuo toinen on vihainen erillisyydestä. Siitä mitä se on kokenut toisen vuoksi. Tuntuu kuin itsevihani olisi noiden eritasojen kiukkua siitä, että ne ovat erillään. Hassu tunne. Joo olen varmasti ihan sekaisen kuuloinen vaikka minulle tämä on avaavaa ja mielenkiintoista. Tajuan yhä enemmän omaisen sisäisen maailmani kummallisuuksista ja alkavat minulle olla yhä selkeämpi kokonaisuus. Yhteydet ja erot hahmottuvat yhä selkeämmin. Kai tämä on edistymistä. Ehkä nämä joskus voivat yhdistyäkin. Kaikki tuntuu kuitenkin yhä selvemmin minulta. Kaikki tunteet uskaltavat ottaa tilaa ja järjestän niille aikaa ja paikkoja, missä on turvallista näkyä.
Hetkellisesti jopa tykkään itsestäni! Ja näen itsessäni hyvää! Jee! Tämä on mukava tunne!
