Pikkuinen
Hassua, sain kosketuksen pitkästä aikaa pienen itseni tunteisiin. Sellaisen hiljaisen pienen, sellaisen ”kuolleen” pienen, joka minussa toivoi poispääsyä, joka oli yksin. Siinä tuon pienen tytön lohduttomuudessa on myös jotakin hyvin rauhallista, turvallista. Hiljaista hyväksyntää. Jollain lailla ihailen tuota pienen itseni ”viisautta”. Kykyä vain olla. Se ei ole osannut, voinut muuta ja se on silti selvinnyt. Masentunut pieni minussa on pysynyt loistavasti piilossa ulkopuolisilta. Sitä ei ole kukaan nähnyt ja kuunnellut, sille ei ole ollut tilaa, aikaa ja paikkaa. Nyt se on saanut tuntua. Eilen illalla mieheni kapaloi minut taas peittoon nallukkani kanssa. Tuo tiukka, rajat antava paketti ja pehmoinen nallukka antoivat riittävästi turvan tunnetta vain olla, tuntea ja surra. Pieni sai vain itkeä hiljaa,,eikä kukaan/mikään minussa yrittänyt hiljentää sitä. Ei haukkunut sitä. Antoi sen olla ja tuntea. Nyt tosi väsynyt olo.
