Pikkuinen
Viime aikoina olen antanut itselleni luvan kuunnella sisäistä pikkuistani. Olen yrittänyt hyväksyä ja kohdata niitä tunteitani, jotka ovat osittain tai ainakin siltä tuntuu, jääneet lapsen tasolle. Häpeäni on suuri, kun huomaan itkeväni kippurassa viltin alla ilman selkeää syytä tai yhtään järkevää ajatusta tai edes mielikuvaa siitä, mistä tuo sisäinen paha oloni saa alkunsa. Yritän kuitenkin olla sättimättä itseäni tuntemisesta, yritän hyväksyä noiden lapsen tunteiden olevan osa minua. Ne ovat olleet piilossa, syvälle sisälle haudattuina. Ne on siinä muodossa, kuin sillä hetkellä, jolloin ne ovat saaneet alkunsa. Ei niille ole sanoja. Kokemalla, toivon voivani saada ne pois tai edes pienennettyä niiden sisälleni kasvattamaa ahdistusmöykkyä. Alan pikkuhiljaa hyväksyä olevani rikkinäinen ihminen. En olekaan ollut niin vahva, kuin olen yrittänyt itselleni vakuuttaa. Olisin halunnut selviytyä kaikesta pahasta ilman mitään jälkiä. Olen kuvitellut, että piilottamalla pahan oloni, se ei ole totta. Sitä ei ole, jos en sitä näe tai anna sille tilaa. Valitettavasti ihmismieli ei vain toimi niin ihanteellisella tavalla, että se pystyisi kokonaan sulkemaan kokemansa pois. Se onnistuu jonkun aikaa ja joissain tilanteissa, mutta kokonaan se ei siihen pysty. Tai en minä ainakaan, vaikka kovasti olen yrittänyt. Olen loisteliaasti vakuutellut itselleni, ettei millään ole mitään vaikutusta minuun. Välttelemällä kaikkea mikä muistuttaa menneistä, olen päässyt suht koht pitkälle, mutta todellinen toipuminen on mahdollista vasta uppoutumalle syvälle asioiden todelliseen ytimeen.
Tämän toipumisen polun haluaisin kovasti jättää kesken. Haluaisin vain palata entiseen hymyilevään, kaikki hyvin tyyppiin, muttei se enää onnistu. En enää osaakaan vaan olla aina iloinen. Paha oloni puskee esiin. Pystyn kyllä edelleen sulkemaan eri aistikanavat tarvittaessa pois käytöstä ja näyttelemään järkevän aikuisen roolini tarpeen vaatiessa, mutta nyt en enää läheisten edessä jaksa vetää tuota roolia. Minä annan pikkuisen lapseni päästä esiin ja se kiukuttelee. Se äksyilee. Se vaatii huomiota ja toisaalta tahtoo vetäytyä yksinään piiloon. Heilun äärilaitojen välillä ja pidän itseni kasassa, vaikka kaikki pitkään ja hartaasti ympärilleni rakentamat suojamuurit alkavat kaatuilla. Olen pulassa. Pelkään. Olen tulossa riippuvaiseksi muista ja se luo pelkoa. Tulen haavoittuvaiseksi. En minä voi luottaa muihin ihmisiin. Hehän vain hylkäävät tai satuttavat, vai olenko sittenkin väärässä? Voiko olla hyviäkin ihmisiä, jotka oikeasti voivat välittää myös tällaisesta pahasta kammottavasti ihmisestä? Sisäinen pikkuinen lapseni on kummissaan, se herättelee toivoa, jonka on haudannut jo kauan sitten. Saako sekin luvan näkyä? Onko senkin tunteille oikeus? Ehkä se ei ollutkaan paha, uskaltaisiko toivoa? Entä, jos petyn jälleen kerran, kuinka sitten selviäisin?
Aikuinen, jonka sisällä elää pikkuinen hyljätty, yksin selviämään jätetty tyttönen katselee itseään kummastuneena peilistä. Milloin minusta tuli aikuinen?
