Piirustelua
Olen ollut aika jumissa terapiassani viime aikoina. Ihan irti tai sitten liikaa tunteissa. Ei aikuisuutta paikalla. Väittelyä. Hiljaisuutta. Joku minussa on aina tykännyt piirtää. Mä en koe niin. Mä vihaan piirtämistä. En osaa piirtää. No terapeuttini antoi tänään paperia ja pisti yhtä mielimusiikkiani apocalypticaa soimaan ja kehoittu piirtämään minut tulevaisuudessa. Hetken tappelun ja vittuilun jälkeen huomasin piirtäväni taas kontrollia, jonka taakse tuli kurkkimaan muita pienempiä päitä. Kaikilla suut kiinni. Ei ollut mun kuva. Ei varmasti. Mussa ei ole mitään monipuolista. Mä en puhu kellekään mitään. Sit kun olisin halunnut sotkea noi kaikki muut pois. Hävittää ne. Sain uuden paperin eteeni.
Siihen alkoo tulla silmiä, jotka sotkin. Piilotin. Tuli sotkua josta kurkisteli monia kymmeniä silmiä. Sotkusta tuli sydämen muotoinen. Se tuntui minulta. Meiltä. Tulevaisuudelta. Kaikki minussa saa olla. Kurkkia elämää. Sumuverhon takaa vähän piilosta. Meidän kaaos ei kuulu ymmärtämättömille, mutta se saa olla minua. Aikuinen minussa hyväksyy tämän kaiken, minkä kontrolli muka aikuinen minussa tahtoo hiljentää, hävittää, torjua ja piilottaa. Kaksi kuvaa kertoi enemmän minusta kuin sanat moneen kertaan terapiassa. Olin aivan väsynyt puhki. Käteni piirsi silmiä lisää vaikka olisin tahtonut lopettaa. En laskenut niitä. Kuvat jäivät terapeutilleni. En siis tiedä kuinka monta silmäparia itsestäni piirsin, silti tuntui, ettei ne riitä. Niitä ei ole tarpeeksi. Katsooko kukaan itseään näin moninsilmin? Seuraako elämää toisistaan osin tietoisina ja silti irrallisina? Onko tämä outoa? Friikkiä? Vai onko kaikilla näin? Mitä on jos on vain yksi minä? Miltä se tuntuu? Mitä se tarkoittaa? En ymmärrä millaista olisi olla yhtä mieltä itseni kanssa. En käsitä miten voi olla jostakin asiasta selkeä käsitys ilman taustahälinää ja sisäistä tappelua. En ymmärrä miten minä muka osaan ja tykkään jossain olossa piirtää, vaikka yrittäessäni en hallitse sitä laisinkaan. En tajua, miten muilla ei ole irrallisia oloa itsestään. Minä koin katsovani kun käteni piirtävät jotakin, mitä en kokenut itse tekeväni. Silti tiesin, että Minä piirrän. En vain tuntenut niin. Samalla osa minussa taisteli vastaan. Huusi vittua, kun ei tahdo piirustaa. Taas tosi jakautunut, mutta nyt kootumpikin olo.
Lopussa vielä terapeuttini korjasi aiempaa mokaakin. Kysyi lupaa lomahaliin ja kun joku minussa varovasti kysyi osaako halata kiltisti, niin antoi turvallisen halin. Pienten tasolla nyt vähän turvallisempi olo. Hämmentynyt. Mutta silti varovaisen uteliaskin, voiko toi sittenkin olla hyviskin? Pöö. Me ei varmasti tykätä tai luoteta siihen yhtään. Ei puhuta. Eikä piirretä. Joku pieni mussa olis tahtonut ottaa värikynät, muttei uskaltanut. Piirrän aina lyijärillä. Mustavalkoisia kuvia. Se on piirtäjän mussa kontrolloimaa. Pienet tahtois värejä. Ehkä joskus nekin saa kokeilla. Nyt lomatauko terapiasta. Eikä oikein tunnu missään.
