Pettymys
Tunnen itseni jälleen hylätyksi ja väärinymmärretyksi. Olen väsynyt. En jaksa edes kiukutella. Olen vaan pohjattoman surullinen. Minun ydin minäni on pikkuinen. Se on lapsen tasolle jämähtänyt, mutta se on kasvanut. Se on saanut näkyä ja se on vahvistynut ja yhdistynyt paremmin osaksi tietoisuuttani ja nyt vaikka kuinka yritän toimia entiseen tapaani leikkien, että minulla menee loistavasti. Suojautuen hyvinvoivan iloisen energisen puoleni taakse tunnen tuon puolen turhautumisen. Se olisi halunnut ja kaivannut tilaa ja konkreettista turvaa ja se tuntee tulleensa täysin väärinymmärretyksi ja sivuutetuksi. Luottamus terapeuttiin sai aimo kolauksen. Pettymys, siitä etten tullut kohdatuksi ja ymmärretyksi vaan pikkuisen tarvitsevuus sivuutettiin, painettiin villasella on valtava. Enkä tiedä, voiko tuota korjata. Pikkuinen on melko ehdoton. Se ei siedä tällaista, eikä haluan kokeilla uudestaan. Ei halua antaa uutta mahdollisuutta, koska sille kaikki on jo täysin turhaa. Se on kokenut jälleen pettymyksen suhteessa aikuiseen, eikä se aio antaa anteeksi. Tavallaan tunnen nyt ettei terapeuttini voi enää enempää minua auttaa. Hän on auttanut minua näkemään ja tunnistamaan kipukohtiani. Hänen kauttaan olen peilannut eri puoliani suhteessa tasapainoiseen aikuiseen, mutten usko, että hän voi auttaa minua eteenpäin. Nyt tarvitsen konkreettista hoivaa ja turvaa. Ei pelkkä tarpeiden tunnistaminen kehitä sitä riittävästi. Itse kyllä kykenen tiettyyn pisteeseen saakka tarjoamaan sille huomiota, tukea ja hoivaa, mutta kaipaisin enemmän ulkopuolista tukea. Saan kyllä sitä onneksi ryhmästä. Ehkä se toimii riittävänä tukikeinona, en tiedä. Sitä voin vielä makustella. Minä kyllä hyväksyn terapeuttini tuollaisena ” vanhoillisten” menetelmien kannattajana. Hänessä on kuitenkin vakautta ja lempeyttä. Hän ei vain huomaa haastaa minua tarpeeksi. Minun on liian helppoa vältellä ja pyöritella itseni tutuille ja turvallisille mukavuusalueilleni. En edelleenkään tuo esiin ristiriitojeni koko skaalaa. Hänkin näkee vain murto-osan!
