Persoonaruletti vauhdissa
Viimepäivät tai oikeammin viikot ovat olleet taas melkoista hyppimistä ”tilasta” toiseen. En tunnista itseäni puolistakaan tekemistäni asioista ja vihaan toista puolta. Joku minussa on tyytyväinen ja ylpeäkin kun olen taas ollut järjettömän aikaansaava ja tehokas ja monet puolistani ovat saaneet omia hetkiään valokeilassa. Joo ja olen osannut tarjota osilleni lepo ja rauhoittumishetkiänikin, en tosin oikein tajua missä välissä! Muut huilii kun joku puoli hoitaa ulkoisesti kaikkea. Silti joku minussa tuntee tämän olevan pakenemista. Tuntemisen välttelyä. Mutta miksi? Sitä en tajua, tunnenhan minä koko ajan jotakin.
Tunnen ihan liikaa kaikkea, erikseen ja yhtäaikaa. Olen sisäisesti kaaoksessa ja silti tehokas ulkokuoreni on sosiaalinen, hymyilevä ja työnsä loisto arvosanoin hoitava fiksu ja filmaattinen, eloisa ja empaattinen. Samalla joku minussa haukkuu ja vihaa tätä kokonaisuutta. Vihaa tätä kaikkea ja kokee tämän vain joksikin kuoreksi, mikä taas työminästä ei pidä lainkaan paikkaansa. Kyllä sekin on ihan yhtä lailla minua. Se on yhtä oikea ja aito kuin vihainen tai pikkuiset puolet. Miten tämä sekametelisoppa opitaan hyväksymään? Miten tämän kaiken kanssa tullaan sinuiksi, kun eripuolet on täydellisen ristiriitaisissa tunteissa keskenään? Vihainen ei voi sietää pikkuisia ja käsitä niiden pelkoja ja panikointeja, ei jaksaisi työminän järjestelmällisyyttä, eikä siedä kiltin puolen miellyttämishaluisuutta. Tuo vittuileva teinimäinen puoleni on viimeaikoina ollut melkoisen vallitsevana ainakin taustaäänenä kaikessa tekemisessäni. Työminä on saanut nauttia koulutuksista ja se on tyytyväinen, kun on saanut olla pohtimassa ja kommentoimassa mielenkiinnonkohteitaan. Pikkuiset minussa ei tunnista lainkaan tuon fiksumman puolen puheita omikseen, mutta ne tykkäävät kovasti kun tuo työholisti minussa paasaa lapsen edusta ja vuorovaikutuksen ja kosketuksen tärkeydestä. Ne janoaa läheisyyttä, vaikka osa niistä pelkää ja panikoi heti kun joku tulee liian lähelle. Teinipuoleni on täysin rajaton ja käyttää mielellään valtaansa suhteessa miehiin ja se pelottaa pikkuisia minussa suunnattomasti ja raivostuttaa järkiaikuista, jonka mielestä minun tulisi käyttäytyä asiallisesti ja hillitysti.
Eli tämmöisen kaaoksen pyörityksessä yritän keksiä keinoja antaa eripuolieni toteuttaa itseään niin, ettei muissa viha, pelko tai muu ristiriitaisuus lisääntyisi entisestään. Onko tämä edistymistä, kun tiedostan tätä sisäistä maailmaani yhä selkeämmin? En ole varma. Minusta ei oikein tunnu siltä, mutta kai tietoisuuden lisääntyminen on hyvä asia. Ehkä, jossain vaiheessa uskon ja tunnenkin noin. Juuri nyt tämä on raivostuttavaa, ärsyttävää, rasittavaa, väsyttävää, turhauttavaa, ahdistavaa ja jostakin minussa muka kiinnostavaakin. Plääh. En halua olla tällainen. Haluan olla selkeä yksinkertainen tasapainoinen järjellinen aikuinen!
