parempia päiviä
Edistystä on tapahtunut. Olen saanut puhuttua hitusen enemmän kaikesta mikä mieltäni painaa ja olen uskaltanut tuoda esiin itseäni sellaisena kuin olen. Olen saanut tuntea, millaista on olla hyväksytty sellaisena kuin olen. Se tuntuu kummalliselta. Se pelottaa ja sattuukin. Se suututtaa. Ei minua voi hyväksyä, en minä ole sellaisen arvoinen. Kun ei tiedä mustä on jäänyt paitsi, ei sitä osaa kaivata tai surra sen puutetta. Kun tajuaa, millaista olisi voinut, kuulunut olla kipuilu vaan voimistuu. Silti tämä tuska on jotenkin parantavaakin – toivoa antavaa. Ehkä en olekaan menetetty tapaus, perinjuurin toivoton ja paha. Kenties minäkin voin kelvata tällaisena kuin oikeasti olen, enkä vain sinä vahvana kuorena, jonka alla tarvitsevia puoliani piilottelen.
